Ja­ni­ta Vir­ta­nen / STT

Moni jää vuo­si­kau­sik­si tai jopa py­sy­väs­ti sel­lai­seen pa­ri­suh­tee­seen, jo­hon ei ole enää tyy­ty­väi­nen. Jää­mis­tä pe­rus­tel­laan usein esi­mer­kik­si lap­sil­la. Myös raha voi saa­da jää­mään, jos elin­ta­so pu­to­ai­si mer­kit­tä­väs­ti eron myö­tä, ku­vai­lee yk­si­lö- ja pa­ri­te­ra­peut­ti Jou­ni Pö­lö­nen lää­kä­ri­kes­kus Me­hi­läi­ses­tä.

–  Ih­mis­ten on usein hel­pom­pi läh­teä sel­lai­sis­ta suh­teis­ta, jois­sa on­gel­mat il­mes­ty­vät no­pe­as­ti tai jois­sa on jon­kin­lais­ta ra­jua vi­kaa, ku­ten vä­ki­val­taa, päih­tei­den on­gel­ma­käyt­töä tai us­kot­to­muut­ta. Vä­hä­pä­töi­sem­mik­si ko­e­tut viat saat­ta­vat li­sään­tyä vai­vih­kaa vuo­sien tai vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na, ja suh­teen ti­laan saa­te­taan ha­vah­tua vas­ta pit­kään jat­ku­neen tyy­ty­mät­tö­myy­den jäl­keen, Pö­lö­nen ku­vai­lee.

Pö­lö­sen mu­kaan suh­teen en­nus­tet­ta­vuus on mo­nel­le tär­keä pe­rus­tur­val­li­suut­ta li­sää­vä te­ki­jä, joka voi osal­taan se­lit­tää sitä, mik­si huo­nom­paan­kin pa­ri­suh­tee­seen saa­te­taan jää­dä ero­a­mis­ta mie­luum­min. Mie­les­sä voi häi­lyä ky­sy­mys: en­tä jos elä­mä muut­tui­si ero­a­mi­sen myö­tä vie­lä huo­nom­mak­si?

On myös pal­jon suh­tei­ta, jois­sa ei ole enää ro­man­tiik­kaa, in­to­hi­moa ei­kä vält­tä­mät­tä lä­hei­syyt­tä­kään. Jos pe­ru­sar­ki ja muu kump­pa­nuus edel­leen toi­mi­vat, suh­tees­ta voi ol­la vai­kea läh­teä.

Pö­lö­sen mu­kaan huo­nok­si ko­et­tuun pa­ri­suh­tee­seen jää­mi­nen oli sel­väs­ti ylei­sem­pää vie­lä vuo­si­kym­me­niä sit­ten, jol­loin ero­a­mi­nen ko­et­tiin ny­kyis­tä hä­pe­äl­li­sem­mäk­si. Ai­em­min moni piti ku­lis­se­ja pys­tys­sä kyn­sin ja ham­pain, mut­ta tänä päi­vä­nä ih­mi­set kiin­nit­tä­vät enem­män huo­mi­o­ta omaan on­nel­li­suu­teen­sa.

Ter­veys­ta­lon psy­ko­lo­gi ja psy­ko­te­ra­peut­ti Lot­ta Heis­ka­nen ar­vi­oi, et­tä vii­me vuo­si­na osa pa­ris­kun­nis­ta on lä­hen­ty­nyt ja osa etään­ty­nyt ko­ro­na­pan­de­mi­an seu­rauk­se­na. Jos suh­tees­sa on ol­lut ko­vas­ti on­gel­mia jo en­nen pan­de­mi­aa, eris­täy­ty­nei­syys ja stres­si ovat to­den­nä­köi­ses­ti muut­ta­neet on­gel­mat en­tis­tä nä­ky­väm­mik­si.

Jos suh­de tun­tuu kor­kein­taan "ihan ki­val­ta" ja sii­tä löy­tyy pal­jon vi­ko­ja, on hy­vin yleis­tä, et­tä suh­de tu­lee lo­pul­ta tien­sä pää­hän ta­val­la tai toi­sel­la, Pö­lö­nen ar­vi­oi oman pa­ri­te­ra­peut­ti­ko­ke­muk­sen­sa pe­rus­teel­la.

–  Esi­mer­kik­si yk­si­näi­syys pa­ri­suh­tees­sa ja ko­ke­mus sii­tä, et­tei tule kuul­luk­si, ovat usein eroon joh­ta­via syi­tä. Myös sek­sin lop­pu­mi­nen saa yleen­sä ky­see­na­lais­ta­maan suh­teen tu­le­vai­suu­den jos­sa­kin vai­hees­sa, Pö­lö­nen to­te­aa.

Heis­ka­sen mu­kaan vuo­ro­vai­ku­tus­ta­vois­ta eroa en­nus­ta­vat "nel­jä tu­hon rat­su­mies­tä", jot­ka ovat kri­ti­soin­ti, hal­vek­sun­ta, puo­lus­tus­kan­nal­le aset­tu­mi­nen ja myk­kä­kou­lu. Ero­a­mi­sel­le al­tis­ta­vat myös vai­keus ot­taa vas­tuu­ta omas­ta osal­li­suu­des­ta suh­teen on­gel­miin, it­se­kes­kei­syys, tai­pu­mus ylit­tää toi­sen ra­jo­ja, sul­keu­tu­nei­suus ja konf­lik­tien pel­ko.

Nämä ovat Heis­ka­sen mu­kaan tyy­pil­li­siä tee­mo­ja pa­ri­te­ra­pi­as­sa­kin.

–  Ai­ka usein ih­mi­set ha­keu­tu­vat pa­ri­te­ra­pi­aan sil­lä odo­tuk­sel­la, et­tä sai­si­vat te­ra­peu­tin puo­lel­leen kor­jaa­maan kump­pa­nin. Hyö­dyl­li­sem­pää oli­si yrit­tää ym­mär­tää, mi­ten kum­pi­kin osal­lis­tuu toi­min­nal­laan suh­teen vai­keuk­sien ra­ken­tu­mi­seen. Täl­löin on­gel­mat saa­daan myös uu­del­la ta­val­la hal­tuun, Heis­ka­nen sa­noo.

Pö­lö­sen mu­kaan pa­ri­te­ra­pi­aan ha­keu­du­taan ny­ky­ään en­tis­tä var­hai­sem­mas­sa vai­hees­sa.

On ole­mas­sa myös sel­lai­sia ih­mi­siä, joi­den sil­mis­sä jo­kai­nen suh­de muut­tuu huo­nok­si jo muu­ta­man vuo­den ku­lu­es­sa. Täl­löin kyse voi ol­la sii­tä, et­tei­vät he kes­tä suh­teen ar­ki­päi­väis­ty­mis­tä, ku­vai­lee Pö­lö­nen.

Pö­lö­sen mu­kaan al­ku­huu­ma kes­tää yleen­sä 1–2 vuot­ta.

–  Suh­teen alus­sa on usein pal­jon sek­siä ja ih­mi­set tuo­vat par­haat puo­len­sa esiin. Kun suh­de sit­ten ar­ki­päi­väis­tyy ja in­to­hi­mo väis­tyy ar­jen tiel­tä, se on muu­tos lä­hes kai­kil­le. Joi­den­kin suh­teet päät­ty­vät ai­na täs­sä vai­hees­sa.

–  Jos ha­lu­aa eroon täl­lai­ses­ta kier­tees­tä, voi tar­kas­tel­la omia ar­vo­jaan: mis­tä on­nel­li­nen elä­mä koos­tuu? Se har­voin on pelk­kää in­to­hi­moa. Täs­sä oli­si hyvä het­ki ha­kea ul­ko­puo­lis­ta apua, Pö­lö­nen suo­sit­te­lee.

Heis­ka­sen mu­kaan ih­mis­ten, joil­la on tur­val­li­sia ih­mis­suh­de­ko­ke­muk­sia, on hel­pom­pi luo­da pit­kä­ai­kai­sia ih­mis­suh­tei­ta. Tur­vat­to­muu­den ko­ke­muk­set sen si­jaan voi­vat al­tis­taa jat­kos­sa­kin sil­le, et­tä ih­mis­suh­teet kat­ke­a­vat her­kem­min. Ko­ke­muk­set tur­vat­to­muu­des­ta saat­ta­vat hei­ken­tää ih­mi­sen ky­kyä ym­mär­tää omaa ja toi­sen ih­mi­sen miel­tä.