Metsäammattilaiset: tulevaisuus lupaa Suomen metsäluonnolle hyvää
Metsäammattilaiset toteavat, että suomalaisesta metsäkeskustelusta välittyy helposti kuva, jossa metsätalous ja luonnon monimuotoisuus kulkevat väistämättä eri suuntiin. Pitkän aikavälin tarkastelu antaa kuitenkin huomattavasti valoisamman kuvan. Nykyinen metsätalous eroaa olennaisesti siitä puuntuotantopainotteisesta tehometsätaloudesta, jota harjoitettiin ennen systemaattisen luonnonhoidon ja metsäsertifioinnin käyttöönottoa 1990 -luvulla.
Luonnon monimuotoisuuden parantaminen ja kokonaisketävä metsätalous tulivat keskeisiksi metsätaloutta ohjaaviksi tekijöiksi 1990 -luvulla. Metsälain, Vesilain ja Luonnonsuojelulain uudistumisen, PEFC-sertifioinnin ja nykyisten metsänhoitokäytäntöjen myötä hakkuissa jätetään pysyviä säästöpuita ja lahopuuta, turvataan arvokkaita elinympäristöjä, ylläpidetään sekapuustoisuutta ja jätetään suojatiheikköjä. Yksittäisessä hakkuussa vaikutus voi näyttää pieneltä. Ratkaisevaa on kuitenkin aika.
Metsäammattilaisten verkoston tutkimuskirjallisuuden pohjalta rakentamassa skenaariomallissa tarkasteltiin luonnonhoidon vaikutusten kertymistä kolmen noin 80 vuoden kiertoajan eli 240 vuoden aikana. Malli ei ole ennuste siitä, miltä metsät täsmälleen näyttävät vuonna 2266, vaan tapa tarkastella nykyisten luonnonhoitotoimien tunnettuja vaikutusmekanismeja pitkällä aikavälillä.
Ensimmäisellä kiertoajalla hakkuussa jätetyt säästöpuut kasvavat ja vanhenevat. Osa niistä kuolee ja muuttuu pystylahopuuksi ja myöhemmin maapuuksi. Seuraavalla hakkuukierrolla metsään jätetään uusi säästöpuusukupolvi edellisten rinnalle. Kolmannella kiertoajalla metsässä voi olla samanaikaisesti useiden puusukupolvien vanhoja eläviä puita, eri-ikäistä lahopuuta ja uusia säästöpuita.
Luonnonhoidon vaikutus ei siis ala jokaisessa hakkuussa nollasta. Metsään kertyy biologista pääomaa puusukupolvesta toiseen.
Metsien monimuotoisuutta arvioitaessa huomio kiinnittyy usein vanhoihin metsiin, ja syystä. Vanhat puut, järeä lahopuu ja pitkä ekologinen jatkuvuus ovat monille lajeille korvaamattomia.
Samalla on tärkeää muistaa, että biodiversiteetti ei koostu vain vanhojen metsien lajistosta. Nuorissa metsissä ja avoimemmissa sukkessiovaiheissa esiintyy runsaasti kasveja, hyönteisiä ja muita lajeja, joille sulkeutunut vanha metsä ei ole paras elinympäristö. Metsän varttuessa lajisto muuttuu jälleen.
Talousmetsämaiseman vahvuus onkin eri-ikäisten metsien mosaiikki. Kun tähän yhdistetään säästöpuut, lahopuu, lehtipuut ja muut luonnonhoidon rakenteet, nuorten ja vanhojen metsävaiheiden ominaisuuksia voi esiintyä samassa maisemassa rinnakkain.
Simulaation perusteella nykyisen luonnonhoidon kumuloituminen voi pitkällä aikavälillä kaventaa merkittävästi talousmetsien ja tiukasti suojeltujen metsien biodiversiteettieroa. Eron täydellisestä poistumisesta ei kuitenkaan ole tutkimusnäyttöä, eikä sellaista pidä luvata.
Tiukasti suojellulla metsällä on ominaisuuksia, joita talousmetsässä on vaikea tai hidas tuottaa. Vuosisatoja vanhat puut, pitkälle lahonneet järeät rungot, katkeamaton metsän mikroilmasto ja pitkään samalla alueella säilyneet lajipopulaatiot puoltavat arvokkaimpien metsien suojelua.
Talousmetsällä on puolestaan toisenlainen rooli. Se voi ylläpitää laajalla pinta-alalla kasvavaa määrää luonnonhoidon rakenteita ja samalla tuottaa uusiutuvaa puuraaka-ainetta. Puusta valmistetaan rakennuksia, pakkauksia, paperia, biotuotteita ja lukuisia tuotteita, joiden vaihtoehdot perustuvat usein fossiilisiin tai uusiutumattomiin raaka-aineisiin.
Siksi kysymystä ei kannata typistää valintaan hakataanko vai suojellaanko.
Parempi kysymys kuuluu: mitkä metsät kannattaa suojella kokonaan ja kuinka paljon luonnonarvoja voimme tuottaa niissä metsissä, joissa puuntuotanto jatkuu?
Metsäammattilaisten mukaan ilmastokysymyskään ei ole mustavalkoinen.
Tiukasti suojellut metsät säilyttävät suuren hiilivaraston, ja kasvavat metsät sitovat hiiltä ilmakehästä. Myös talousmetsissä puuston kasvu sitoo hiiltä, mutta hakkuut siirtävät osan hiilestä puutuotteisiin ja takaisin kiertoon.
Metsätalouden ilmastovaikutusta ei siksi voida arvioida pelkästään hakkuuhetkellä.
Olennaista on metsien pitkäaikainen kasvu, maaperän ja puuston hiilivarasto, puutuotteiden elinkaari sekä se, mitä materiaaleja puulla korvataan. Samalla metsien on sopeuduttava lämpenevään ilmastoon, lisääntyviin tuhoriskeihin ja muuttuviin kasvuolosuhteisiin.
Hyvin kasvava, puulajeiltaan monipuolinen ja rakenteeltaan kestävä metsä voi olla sekä luonnon, ilmaston että yhteiskunnan kannalta arvokas.
Tässä metsänhoidon osaaminen korostuu. Jalostettu viljelyaineisto, oikea-aikainen taimikonhoito, tarkoituksenmukaiset harvennukset, sekapuustoisuus ja metsien terveyden ylläpitäminen voivat auttaa pitämään metsien kasvun korkealla samalla, kun luonnonhoidon rakenteita lisätään.
Metsäammattilaiset toteavat, että suomalaisen metsätalouden nykyisiä luonnonhoitokäytäntöjä on toteutettu niin vähän aikaa, ettei niiden koko vaikutusta vielä nähdä metsissä.
Tämä on samalla haaste ja mahdollisuus.
Jos säästöpuut todella jätetään pysyviksi, olemassa oleva lahopuu säilytetään ja uusia luonnonhoidon rakenteita tuotetaan jokaisella metsänkäsittelykierrolla, tulevaisuuden talousmetsät voivat olla rakenteellisesti huomattavasti monimuotoisempia kuin ne metsät, joiden perusteella arvioimme talousmetsien luonnontilaa tänään.
Samalla tiukalla suojelulla voidaan turvata ne metsät ja lajistot, joiden vaatimaa pitkää jatkuvuutta ei metsätaloudessa pystytä riittävästi ylläpitämään.
Tämä tarjoaa metsäkeskustelulle toiveikkaamman lähtökohdan: metsätalous ja suojelu eivät ole toistensa vastakohtia, vaan oikein kohdennettuina ne voivat täydentää toisiaan.
Tulevaisuuden talousmetsissä voi olla enemmän vanhoja puita, enemmän lahopuuta ja enemmän erilaisia elinympäristöjä kuin nykyisin. Kun tämän kehityksen annetaan jatkua puusukupolvesta toiseen, suomalaisen metsäluonnon monimuotoisuuden suunta voi olla aidosti parempi.
