Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan vil­je­lyk­sil­lään ri­kas­tu­nees­ta mie­hes­tä joka päät­ti et­tä nyt suon it­sel­le­ni mo­nik­si vuo­sik­si, koko lop­pu­e­lä­mä­ni ajak­si, le­poa, syö­mis­tä, juo­mis­ta ja ilon­pi­toa. Yl­lät­tä­en hän kuu­li Ju­ma­lan sa­no­van; Sinä mie­le­tön, tänä yö­nä si­nun sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta pois.

Maa­il­mal­li­nen rik­kaus ja viet­te­lyk­set oli­vat su­men­ta­neet mie­hen aja­tus­maa­il­man. Hän suun­nit­te­li tu­le­vai­suut­taan pit­käl­le, unoh­ta­en jo­kais­ta ih­mis­tä ker­ran ja usein yl­lät­tä­väs­ti­kin koh­taa­van kuo­le­man ja sen jäl­kei­sen ian­kaik­ki­suu­se­lä­män joko tai­vaas­sa tai hel­ve­tis­sä, ja et­tei elä­män pi­tuus ole ih­mi­sen omis­sa kä­sis­sä.

Ih­mi­sen elä­mäs­sä on pal­jon hy­vi­ä­kin asi­oi­ta, mut­ta myös syn­nis­tä saa­ta­via het­kel­li­siä nau­tin­to­ja, jot­ka saa­vat pau­loi­hin­sa niin, et­tei ole kos­kaan ai­kaa py­säh­tyä miet­ti­mään ian­kaik­ki­suu­sa­si­oi­ta.

Näin oli myös omal­la koh­dal­la­ni. Vuon­na 2000 Ju­ma­la kui­ten­kin py­säyt­ti mi­nut, an­ta­mal­la et­sik­ko­a­jan, jol­loin sain ym­mär­tää, et­tä Jee­sus on so­vit­ta­nut ve­rel­lään kaik­ki syn­ti­ni ris­til­lä, kuo­le­mal­la puo­les­ta­ni, kär­sien sen ran­gais­tuk­sen, joka mi­nua odot­tai­si ian­kaik­ki­ses­sa ka­do­tuk­ses­sa. Tun­nus­tin syn­ti­ni ka­tu­en ja hyl­jä­ten Jee­suk­sel­le. Jee­sus sai lu­van tul­la elä­mä­ni Her­rak­si. Sain ko­kea an­teek­si­an­non kaut­ta rau­han, jon­ka Ju­ma­la an­taa hä­nen poi­kaan­sa us­ko­vil­le. Kova syn­nin­tun­to ja kuo­le­man­pel­ko väis­tyi­vät ja ti­lal­le tuli tie­toi­suus sii­tä, et­tä olen mat­kal­la tai­vaa­seen, ian­kaik­ki­seen elä­mään Ju­ma­lan luo.

Jos Ju­ma­la vaa­tii sie­lu­si tänä yö­nä, tie­dät­kö min­ne sinä olet mat­kal­la?

Mark­ku Kos­ki

Evan­ke­lis­ta, Po­rin Va­paa­seu­ra­kun­ta