Rami Nummi: Yhteiskuntasopimus
Asumistukeni pienentyi tämän kuun alusta hallituksen päätöksen seurauksena. Ei onneksi paljoa, mutta minun tilanteessani olevalle pienibudjettilaiselle muutama kymppikin on merkittävä summa. Vaan julkisuudessa on kerrottu paljon rajummistakin seurauksista, kuten yleistyneistä häädöistä.
Rahaa minulla ja kohtalotovereillani on vähän, mutta poliittista valtaa meillä on paljon. Talousviisaiden käyttämistä puheenvuoroista voisi päätellä, että koko maan pystyssä pysyminen on tullut riippuvaiseksi siitä, maksetaanko minunlaisilleni toimeentulotukea vai ei. Samaan aikaan toki on leikattu veronkiertoa paljastaneen Finnwatchin rahoitusta. Pahinta eivät kuitenkaan ole leikkaukset, vaan niiden takana piilevä maailmankuva.
Ellei ihminen onnistu löytämään sijaansa työmarkkinoilla sairauden, silkan epäonnen tai jonkin muun syyn takia, hänestä aletaan helposti puhua taloudellisena taakkana, rasitteena tai epäonnistujana. Olematta psykologian asiantuntija on helppo veikata, etteivät tällaiset puheet ainakaan erityisesti kannusta ketään työllistymisessä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että jatkuva haukkuminen, kyykytys ja epäily vie itseluottamuksen. Toki työpaikatkin ovat yhä harvinaistuva resurssi, eivätkä ne nykyisellä talouspolitiikalla ainakaan lisäänny.
Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa oli puoluekannasta riippumatta selvää, että kaikki kannattivat hyvinvointivaltion säilyttämistä, vaikka sen laajuudesta saatettiin olla erimielisiä. Nykyään tällainen yhteiskuntasopimus on purkautumassa, ellei jo purkautunutkin. Jokaista pidetään oman onnensa seppänä. Ajatus ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Jokainen on niin monin säikein syntymästä lähtien kiinni ympäristössään, että myytti purkautuu jo vähänkin huolellisemmassa tarkastelussa. Ihmiskuvaa pitäisi tässä mielessä rukata menneisyyteen päin. Se voisi auttaa myös toistemme kuuntelemisessa.
Rami Nummi
Opiskelija, Pori