Naisten jalkapallomaajoukkueen taival on puolivuosisatainen – jo alussa mentiin sisulla ja yhteispelillä
Janne Lehikoinen / STT
Suomen naisten jalkapallomaajoukkue jatkaa perjantaina Kansojen liigaa, kun Helsinkiin saapuu vieraaksi Kroatia. Samalla palataan hetkeksi myös juurille – aikaan jolloin Helmari-nimestä, Kansojen liigasta saati arvoturnauksista ei naisten jalkapallossa oikein osattu vielä edes haaveilla. Ottelussa juhlistetaan naisten maajoukkueen 50-vuotista taivalta.
Alku nyky-Helmareille luotiin elokuun lopulla 1973, kun Suomi ja Ruotsi kohtasivat Maarianhaminassa. Ottelu oli kummallekin kautta aikain ensimmäinen naisten maaottelu. Historiaa tehtiin muutenkin: Suomi ylsi odottamattomaan 0–0-tasapeliin. Joukkue oli siten ainoa taipaleensa tappiotta avannut Suomen jalkapallomaajoukkue.
Yleisömääräkin Maarianhaminan Idrottsparkenilla oli mainio, 1 540 katsojaa. Se pysyi maajoukkueen ennätyksenä aina vuoteen 1985 asti.
– Päätettiin taistella, vaikka tiedettiin, että Ruotsi on parempi. Ottelua ennen kaikkialla (ennakoitiin), että häviätte 0–4 tai 0–5. Mutta taisteltiin 0–0, ja se oli meille kuin voitto, ensimmäisen maajoukkueen kapteeni Marketta Hartikka muistelee.
– Maalivahti Marja-Leena Luomanperä torjui kaiken, ja puolustus pelasi hyvin. Sisulla mentiin. Ja jos toinen petti jossain tilanteessa, toinen paikkasi heti. Yhteispelillä.
Ruotsissa naisjalkapallo oli ehtinyt jo Suomea pidemmälle, vaikka maaottelu oli Ruotsinkin joukkueelle ensimmäinen. Pelaajamäärissä ja sarjaorganisaatioissa Ruotsi oli edellä, ja tasapeli oli länsinaapurissa pettymys.
Suomesta tiedettiin kuitenkin ainakin jotain: "Suomella oli pelaaja, jota ruotsalaiset pelkäsivät. HJK:n Marketta Hartikka oli nopea, tekninen ja hänellä oli hyvä laukaus", kuului ajatus ruotsalaismuistelon mukaan.
– Mukava kuulla! Viidenkymmen vuoden jälkeen, Hartikka naurahtaa.
– Olin kyllä todella kova laukomaan, ja nopea. Pelikäsitystäkin oli. Kai se kun pennusta asti oli poikien kanssa pelannut, oli oppinut. Yli kolmekymmentä muksua oli (lapsuuden peleissä), ja minä olin ainut tyttö porukassa. Veli Sauli Pietiläinen pelasi maajoukkueessa (1960-luvulla), ja perheemme oli muutenkin hyvin liikunnallinen. Äitiä myöten, Hartikka kertoo.
Naisten maajoukkueen alku ei mainiosta startista ihan menestyslentoon lähtenyt, sillä seuraavat kuusi maaottelua tuottivat tappioita Ruotsille ja Tanskalle maalieron ollessa 0–22. Mutta kesäkuussa 1976 Ruotsin Kallhällissä jysähti: Suomi voitti 2–1. Soile Malm teki maajoukkueen historiallisen avausmaalin, ja Eva Jare viimeisteli historiallisen avausvoiton. Voiton, joka yhä edelleen on Suomen naisten ainoa Ruotsista.
– Joukkueen henkinen kantti oli niin hyvä, ettei masennuttu (jatkuvista tappioista). Ajateltiin, että otetaan seuraavalla kerralla (se voitto). Ja sitten tuli se ensimmäinen ja ainoa Ruotsin kaato. Kun seurakaverini Soile teki maalin, juoksin heti onnittelemaan. Tippa silmässä, muistelee maajoukkueen maalia ensimmäiset viisi vuotta jokaisessa ottelussa vartioinut Luomanperä.
– Siinä ensimmäisessä pelissä 50 vuotta sitten meillä oli enempi innostusta kuin taitoa. Mutta opittiin siitä paljon, Luomanperä täydentää.
Oppia on tullut senkin jälkeen. Suomen naisjalkapalloilijat ovat päätyneet neljä kertaa EM-lopputurnaukseen – kerran jopa välieriin – ja maajoukkueiden maailmanrankingissa parhaimmillaan 14. sijalle. Tie nykyiseen alkoi reilut 50 vuotta sitten, pillin soidessa Maarianhaminassa.
– Ikimuistoinen hetki. Ja kun kansallishymni soi, niskavilloissa ja selkäpiissä tuntui kylmät väreet, kippari Hartikka muistaa elokuisen lauantain puolen vuosisadan takaa.
