Jar­mo Vack­lin

Alu­eel­ta löy­tyy mo­ni­puo­lis­ta luon­toa. Met­sä si­jait­see var­sin kal­li­oi­ses­sa ja ki­vi­ses­sä maas­tos­sa. Kal­li­o­not­kel­miin on syn­ty­nyt pie­niä sois­tu­mia ja kas­vil­li­suus on re­he­väm­pää kuin met­sän kui­vem­mis­sa osis­sa. Merk­kei­nä men­neis­tä ajois­ta on pai­koin van­ho­ja ojan jään­tei­tä mut­ta hil­jal­leen on luon­to ot­ta­mas­sa jäl­leen val­lan.

Lou­nai­seen Suo­meen asu­tus le­vi­si jo ai­ko­ja sit­ten ja met­siä on hyö­dyn­net­ty mo­nin ta­voin. Ruot­sis­ta tul­lut asu­tus siir­tyi ran­nik­koa pit­kin ai­na Ou­luun ja Ke­miin, vaik­ka si­sä­maa oli lä­hes täy­sin asu­ma­ton­ta. Ran­ni­kon kun­nis­sa ha­kat­tiin en­sin re­he­vim­mät ja ra­vin­tei­sim­mat leh­to­met­sät. Mul­ta­vat ja sa­vi­set maat oli­vat ha­lut­tu­ja pel­to­vil­je­lyyn. Itäi­ses­tä Suo­mes­ta puut­tu­vat lä­hes ko­ko­naan vas­taa­van­lai­set laa­jat sa­vik­ko­a­lu­eet.

Ko­ke­mä­en­jo­en ja muut jo­ki­laak­sot ovat ol­leet myös ha­lut­tua vil­je­ly­maa­ta. Itäi­ses­sä Suo­mes­sa sen si­jaan pel­lot rai­vat­tiin laa­joi­hin tum­miin ha­vu­met­siin etu­pääs­sä, mut­ta myös suot kel­pa­si­vat kas­ket­ta­vik­si eli pol­tet­ta­vik­si. Itäi­ses­sä Suo­mes­sa on kun­tia, joi­den pel­to­a­las­ta noin puo­let on kas­ket­tu sois­ta.

Alueen maasto on varsin kallioista ja kivistä. Tämä siirtolohkare tuskin on kulkeutunut kovin kaukaa. Toisinaan siirtokivet ovat muinaisten jäätiköiden avulla siirtyneet hyvinkin kauas alkuperäisestä kalliostaan. Suomalaisia kivilaatuja on löydetty myös muista maista.

Ah­mauk­sen­kor­ven met­sä on saa­nut ke­hit­tyä jo kau­an rau­has­sa ja myös la­ho­puu­ta on met­siin kert­ty­nyt. Alue on rei­lut 40 heh­taa­ria ja voi­daan jo pu­hua met­sis­tä, sil­lä puus­to on mo­ni­puo­lis­ta.

Yk­si tär­keim­mis­tä van­han aar­ni­met­sän tun­nus­mer­keis­tä on juu­ri la­ho­puun mää­rä. On tär­ke­ää et­tä met­sis­sä on mo­ne­ni­käis­tä puu­ta. Puus­ton suu­ri ikä­ra­ken­ne ta­kaa la­ho­puu jat­ku­mon. Va­li­tet­ta­vas­ti ny­kyi­sis­tä ta­lous­met­sis­tä rai­va­taan kaik­ki la­ho­puu pois, kos­ka sil­lä ei ole ra­hal­lis­ta ar­voa. La­ho­puul­la elää myös suu­ri jouk­ko sie­niä ja hyön­tei­siä, jot­ka voi­vat tu­ho­ta ter­vei­tä pui­ta.

Aar­ni­met­säs­sä viih­ty­vät kaik­ki puut niin ter­veet kuin sai­raat. Vänk­ky­rät puut­kin saa­vat elää rau­has­sa.

Luon­non­ti­lai­nen met­sä ei hoi­toa kai­paa vaan myrs­kyt ja met­sä­pa­lot uu­dis­ta­vat nii­tä. Met­sä­pa­lo on tär­ke­ää niin puil­le kuin kas­veil­le­kin. Tuo­reet kuu­si­met­sät sääs­ty­vät usein met­sä­pa­loil­ta, mut­ta män­nik­kö­pa­lot voi­vat le­vi­tä myös kuu­si­koi­hin ja täl­löin tuho on to­taa­lis­ta. Usein kuu­si­kot pa­la­vat maan ta­sal­le ja edes sie­men­pui­ta ei jää jäl­jel­le. Pa­lon jäl­keen kui­vem­mil­le pai­koil­le nou­see män­tyä ja re­he­vim­mil­le alu­eil­le koi­vua.

On myös mo­nia kas­vi­la­je­ja jot­ka itä­vät vas­ta met­sä­pa­lon jäl­keen. Näi­den kas­vien sie­me­net itä­vät vas­ta tar­peek­si kuu­mas­sa maa­pe­räs­sä. Yk­si täl­lai­nen on huh­ta­kur­jen­pol­vi, jon­ka sie­me­nien on ha­vait­tu säi­ly­vän maa­pe­räs­sä ai­na­kin sata vuot­ta odot­ta­mas­sa met­sä­pa­lo­ja.

Ah­mauk­sen­kor­ves­sa kas­vaa muun mu­as­sa va­na­moa, maa­ri­an­käm­mek­kää, val­ko­leh­dok­kia ja met­sä­or­vok­kia. Met­sä­or­vok­ki viih­tyy pie­nis­sä met­sän avo­pai­kois­sa, min­ne pää­see hie­man va­loa. Met­sä­or­vok­ki on var­sin vaa­ti­ma­ton ja pär­jää ka­rum­mil­la­kin ja vä­hä­ra­vin­tei­sil­la pai­koil­la.

Myös va­na­mo on pie­ni ja kau­nis­kuk­kai­nen kas­vi, joka hä­din tus­kin ko­ho­aa maas­ta yli 15 sent­tiä kor­ke­am­mal­le. Sil­ti rön­sy, jos­ta kas­vi ko­ho­aa, voi mut­ki­tel­la maan pin­nal­la usei­ta met­re­jä.

Ahmauksenjoki,joka tunnetaan myös Ahmauksenojana, johdattaa keväällä tulvavesiä Joutsijärveen. Joki mutkittelee enimmäkseen luonnon muovaamaa vesiväylää pitkin suojelualueen läpi. Ennen järveen laskemista vesi virtaa myös Jokisuon läpi.

Ah­mauk­sen­kor­ves­sa viih­tyy myös usei­ta van­ho­jen met­sien lin­tu­la­je­ja ylei­sim­pien la­jien li­säk­si. Pa­lo­kär­ki, töyh­tö­ti­ai­nen, pyy ja poh­jan­tik­ka muun mu­as­sa, hy­vi­nä myy­rä­vuo­si­na myös pöl­lö­jä ja var­pus­hauk­ka.

Puus­to on pai­koin van­haa ja kui­vem­mil­la kan­kail­la ko­ho­a­vat kil­pi­kaar­nai­set hon­gat kor­keuk­siin. On suu­ri jouk­ko la­je­ja, jot­ka ei­vät kel­puu­ta asuin­pai­kak­seen juu­ri al­le sa­ta­vii­si­kym­men­tä­vuo­ti­ai­ta met­siä. Muun mu­as­sa ko­va­kuo­ri­ai­nen lie­ko­här­kä on täl­lai­nen.

Kää­vis­sä­kin löy­tyy suu­ri jouk­ko la­je­ja jot­ka ovat hä­vin­neet ko­ko­naan tai suu­rim­mal­ta osin ete­läi­ses­tä Suo­mes­ta, ku­ten muun mu­as­sa rie­kon­kää­pä.

Vanhojen ja paksujen kuusien ja mäntyjen lahoaminen vie parisataa vuotta. Vanhojen puiden jättämistä aukkopaikoista pääsevät nousemaan uudet taimet. Pidemmälle lahonneissa puissa esiintyy vaateliaampia lahottajalajeja kuin nuorissa puissa. On tärkeää että metsässä on monen ikäistä lahopuuta eri lahottajalajeille.

Suu­rin osa ete­läi­sen Suo­men suo­jel­luis­ta met­sis­tä on pie­ni­a­lai­sia, jo­ten on hie­no asia, et­tä tämä met­sä on saa­tu suo­jel­luk­si. Jo nyt met­säs­sä nä­kee, mil­lai­sia Suo­men met­sät ovat ol­leet sa­to­ja vuo­sia ta­ka­pe­rin. Tum­man vih­re­ät ja jyh­ke­ät ha­vu­met­sät peit­ti­vät maan ai­na ete­läis­tä ran­nik­koa myö­ten. Ai­no­as­taan laa­jem­mat ve­sis­töt ja suot sär­ki­vät yh­te­näi­sen ku­van. Vain Lou­nais-Suo­mes­sa oli laa­jem­pia leh­ti­puu­met­siä.

Sa­ta­kun­nas­sa, ku­ten muu­al­la­kin Suo­mes­sa, on mää­rää­vä te­ki­jä luon­nos­sa juu­ri met­sä. To­sin ran­ni­kol­la myös ve­sis­töt tuo­vat oman lei­man­sa luon­toon. Ah­muk­sen­kor­pi on tär­keä tur­va­paik­ka mo­nel­le la­jil­le, ku­ten sie­nil­le, kää­vil­le ja hyön­tei­sil­le. Ar­vi­ol­ta noin nel­jän­nes met­sien la­jeis­ta on riip­pu­vai­sia la­ho­puus­ta.