”Emme ole vanhuksia, vaan vireitä senioreja” – Luokkatoverit 70 vuoden takaa kokoontuivat yhteisen aterian äärelle muistelemaan
.
Maarit Kautto
Iloisen lämmin tunnelma on käsin kosketeltavaa, kun Ruosniemen kansakoulusta vuonna 1954 päässeet tapaavat toisensa jälleen. Kaikki ovat nyt jo yli kahdeksankymppisiä.
– 12-vuotiaita olimme silloin, kun pääsimme kansakoulun kuudennelta luokalta. Olemme 1941 syntyneitä eli tänä vuonna täytämme 83 vuotta, paitsi tuo Kuurin Jaakko, joka on tullut maailmaan vuoden 1942 puolella. Hän on meidän porukan juniori, selvittää Lea Karell.
Lea Karellin ja Jaakko Kuurin lisäksi paikalla ovat Jukka Laeslahti, Jukka Koskinen, Matti Terho, Esko Aalto, Sinikka Korpioja, Veikko Murola, Pirkko Mansikka ja Ulla Ahonkivi.
– Meidän luokalla oli 30 oppilasta. Moni on jo menehtynytkin tai kunto on huono, mutta me kymmenen pääsimme paikalle. Tästä porukasta kaikki muut ovat jääneet Poriin paitsi Jukka Laeslahti, joka asuu Lapijoella, Lea kertoo ja jatkaa muiden nyökytellessä painokkaasti:
– Ja laita siihen juttuun, että me olemme vireitä senioreja, emme mitään vanhuksia! Meillä on lapsenlapsia, harrastuksia ja monenlaisia menoja.
Sitten muistellaan, millaista koulussa oli 70 vuotta takaperin.
– Eipä ollut kännyköitä. Kaikki olivat kavereita keskenään, emme ainakaan muista, että ketään olisi kiusattu. Pesäpallo oli suosittu peli. Talvella hiihdettiin. Syksyisin kerättiin keittäjälle puolukoita ja hän keitti niistä meille vispipuuroa.
– Kuri oli kova, eikä ollut mitenkään tavatonta, että sai karttakepistä näpeille tai pikkuisen tukistusta, jos ei käyttäytynyt kunnolla. Mitään traumoja ei siitä kenellekään ole jäänyt.
– Joka päivä oli ruokana keittoa tai velliä. Halavan Laina keitti makaroonivelliä tai haavelliä ja kaikki syötiin aina. Kukaan ei sanonut yök!
Kun toimittaja ihmettelee, mitä kummaa on haavelli, niin kaikki nauravat:
– Siinä oli kauraryynejä ja vettä, ei paljon muuta. Hyvin sekin kelpasi!
Keitosta ja vellistä Veikko Murolan mieleen tulee tarina:
– Keitto kannettiin luokkaan ämpärissä, mistä sitä sitten kauhottiin lautasille. Minä istuin etupulpetissa ja meillä oli erään myöskin etupenkissä istuneen tytön kanssa kilpailua siitä, kumpi ehtii ensimmäisenä keittoämpärille. No kerran tämä tyttö voitti, mutta liukastui ja kaatuin niin, että sai ämpärillisen kuumaa keittoa syliinsä. Ja minä sain tapahtumasta syyt niskoilleni. Noin 60 vuotta myöhemmin kohtasin tämän tytön teatterissa ja kysyin, että näkyvätkö jäljet vielä. Hän vastasi, että näkyvät, haluatko nähdä? Mutta en minä halunnut, Veikko hymyilee.
Lea Karell muistaa kuin eilisen päivän, kuinka kertotaulu oli ehdottomasti osattava ulkoa. Satikutia tuli, jos et osannut.
– Minä jouduin laiskalle, kun en heti oppinut, mutta sen ansiosta osaan kertotaulun tänäkin päivänä kuin vettä vaan. Olin myös täysi nolla mittausopissa. Siitä huolimatta toimin 50 vuotta yrittäjänä ja pärjäsin hyvin laskemisessakin, Lea nauraa.
Tämän päivän nuorille näillä kahdeksankymppisillä on selvä viesti:
– Vähemmän kännykän käyttöä ja enemmän yhdessäoloa ja ulkona liikkumista. V-alkuisen kirosanan voisi jättää puheesta vallan pois, sillä nykyään sitä käytetään ihan liikaa. Kaupoista näpisteleminen on väärin. Auktoriteetteja, kuten opettajia ja vanhempia pitäisi kunnioittaa.
Kaikki kuitenkin toteavat lopuksi:
– On niissä nuorissa silti paljon hyvääkin ja suurin osa on oikein fiksua porukkaa.