Kolumni: Nuoruudessa ihmisen pahin vihollinen on hänen kuolemattomuuskuvitelmansa
Olin 18-vuotias ja juuri saanut ajokortin. Ajoimme pientä metsätietä pitkin. Oli talvi ja tiet olivat valkoiset. Isä istui pelkääjänpaikalla ja minä olin ratissa.
Tie oli kovin mutkainen ja jossain kohtaa sain kuulla: ”Pauliina, sinulla on liian suuri tilannenopeus”. Isäni on ammatiltaan liikenneopettaja, joten kyllä, kyseinen sana kuului hänen päivittäiseen sanavarastoonsa.
Hän sanoi samaa myös seuraavassa mutkassa ja seuraavassakin. Valitettavasti minä kuulin vain: ”blaa blaa… varoittelen turhista asioista… blaa blaa.”
Isäni sanoista piittaamatta ja osittain varmaan myös niiden provosoimana tulin mutkiin entistä reteämmällä nopeudella.
Kuinka ollakaan, seuraavassa mutkassa menetin auton hallinnan, ja teimme piruetteja jäisellä tiellä. Säikähdin niin, että aivan vaistomaisesti päästin kädet irti ratista, peitin niillä silmäni ja toivoin parasta. Pyörittyämme hetken holtittomasti ympyrää, kyyti päättyi lumipenkkaan.
Meidän ei käynyt kuinkaan, eikä autonkaan. Mutta jos joku olisi tullut vastaan, kolari olisi ollut väistämätön.
En tiedä kumpi järkytti enemmän, auton hallinnan menettäminen, vai oma reaktioni.
Isäni ei sanonut: ”Minähän sanoin, että..” Hän ymmärsi, että oppi oli mennyt perille.
Nuoruudessa ihmisen pahin vihollinen on hänen oma kuolemattomuuskuvitelmansa. Liikenteessä sen seuraukset voivat olla vakavat.
Minä selvisin säikähdyksellä, ja ajelen nykyään hyvin maltillisella tilannenopeudella, tien kunnon ja keliolosuhteet huomioiden.
Pauliina Vilpakka, toimittaja