Olin 18-vuo­ti­as ja juu­ri saa­nut ajo­kor­tin. Ajoim­me pien­tä met­sä­tie­tä pit­kin. Oli tal­vi ja tiet oli­vat val­koi­set. Isä is­tui pel­kää­jän­pai­kal­la ja minä olin ra­tis­sa.

Tie oli ko­vin mut­kai­nen ja jos­sain koh­taa sain kuul­la: ”Pau­lii­na, si­nul­la on lii­an suu­ri ti­lan­ne­no­peus”. Isä­ni on am­ma­til­taan lii­ken­ne­o­pet­ta­ja, jo­ten kyl­lä, ky­sei­nen sana kuu­lui hä­nen päi­vit­täi­seen sa­na­va­ras­toon­sa.

Hän sa­noi sa­maa myös seu­raa­vas­sa mut­kas­sa ja seu­raa­vas­sa­kin. Va­li­tet­ta­vas­ti minä kuu­lin vain: ”blaa blaa… va­roit­te­len tur­his­ta asi­ois­ta… blaa blaa.”

Isä­ni sa­nois­ta piit­taa­mat­ta ja osit­tain var­maan myös nii­den pro­vo­soi­ma­na tu­lin mut­kiin en­tis­tä re­te­äm­mäl­lä no­peu­del­la.

Kuin­ka ol­la­kaan, seu­raa­vas­sa mut­kas­sa me­ne­tin au­ton hal­lin­nan, ja teim­me pi­ru­et­te­ja jäi­sel­lä tiel­lä. Säi­käh­din niin, et­tä ai­van vais­to­mai­ses­ti pääs­tin kä­det ir­ti ra­tis­ta, pei­tin niil­lä sil­mä­ni ja toi­voin pa­ras­ta. Pyö­rit­ty­äm­me het­ken hol­tit­to­mas­ti ym­py­rää, kyy­ti päät­tyi lu­mi­penk­kaan.

Mei­dän ei käy­nyt kuin­kaan, ei­kä au­ton­kaan. Mut­ta jos joku oli­si tul­lut vas­taan, ko­la­ri oli­si ol­lut väis­tä­mä­tön.

En tie­dä kum­pi jär­kyt­ti enem­män, au­ton hal­lin­nan me­net­tä­mi­nen, vai oma re­ak­ti­o­ni.

Isä­ni ei sa­no­nut: ”Mi­nä­hän sa­noin, et­tä..” Hän ym­mär­si, et­tä op­pi oli men­nyt pe­ril­le.

Nuo­ruu­des­sa ih­mi­sen pa­hin vi­hol­li­nen on hä­nen oma kuo­le­mat­to­muus­ku­vi­tel­man­sa. Lii­ken­tees­sä sen seu­rauk­set voi­vat ol­la va­ka­vat.

Minä sel­vi­sin säi­käh­dyk­sel­lä, ja aje­len ny­ky­ään hy­vin mal­til­li­sel­la ti­lan­ne­no­peu­del­la, tien kun­non ja ke­li­o­lo­suh­teet huo­mi­oi­den.

Pau­lii­na Vil­pak­ka, toi­mit­ta­ja