Tiäräksää, mitä o finlaatio?
Kyl o rummaa kuulustel sallaa ihmiste puhheit, mut mihi pistät korvas, ko nuaret filosooffit miättii issoo äänee mailma mennoo. Kaks alakouluikkäist flikkaa istu täsä yks päivä mu eresäni linjapiilis ja funteeras. Keskustelu meni suuri piirtei tällai:
– Tiäräksää, mitä o finlaatio?
– Tiärä. Se o sitä, ko millää ei ol mittää arvoo. Mee mummu sano, et onneks tuffa nimi o Arvo. Se pyssyy nin kavva ko tuffa ellää.
– No tua o tsoukki, pelkkä vitsi. Mut oikeesti finlaatio o sitä, ettes saa viikkorahallas ostettuu ennää kymment Pätkist ja kymment Fazerinaa ja semmost hianoo, pinkkii ponivihkoo, ko mää ole kavva halunnu.
– Mut tiäksää, et finlaatio voi ol semmostki, et nyte sää tykkäät jostaki ja huamen et.
– Tarkottaako tua kans ninko poikii…
– Hi-hi-hi! Se tarkottaa vaik mitä. Mu kerpiilini ei maksanu paljo mittää, mut ko se sairastu ja viätii lääkärii, ni äiti sano, et kyl tuli tyyriiks. Ei se ollu finlaatioo mut se o, ko äiti sannoo sitä rotaks. Mum miälestäni kerpiili arvo nousi siit lääkärireisust. Ei se lääkäri olis sitä tutkinu, jos sil ei olis ollu tärkeet arvoo.
– Mut vaivaako mee mummuu finlaatio, ko sil o tekopolvi ja tekolonkka? Jostai aineest tehty. Ja tuffal o tekohampaat. Kaikkii korvaavii ruumiiossii o keksitty, mut mummu sannoo, et ei ol vanhaks himomist.
– On se finlaatioo, mut nin o seki, mitä ihmiste pääs tapahtuu vanhan. Ulkopualt lähtee tukka ja sisäpualt ajatukset. Se näkkyy sillai, et vanhai miälest joku sikamagee juttu o iha tyhmä. Ei vanhat ymmär sillai ko nuaret. Niitte aivot o piänentyny.
”Linja-autossa on tunnelmaa, linja-autossa matka katkeaa…” Sillai laulettii enne vanhaa. Mun olis kovi tehny miäleni sannoo flikoil, et tommoset matkakumppanit o erinomast vastalääket inflaatiol ja nostaa vahvasti julkise liikentee arvoo. Ne inflaatiost kärsii, ko kököttää yksinäs autoisas ja noituu punasii valoi ja liikenneruuhkaa ja pensa hintaa.
Kröönruuska