Pau­lii­na Vil­pak­ka

Po­ri­roc­kin keu­la­hah­moi­hin kuu­lu­va Tero Vaa­ra pok­ka­si tors­tai­na Suo­mi­A­ree­nan la­val­la Po­si­tii­vi­sin Po­ri­lai­nen 2025 -pal­kin­non. Mies ker­too ole­van­sa iloi­nen pal­kin­nos­ta ja sii­tä­kin, et­tä pää­si yli­pään­sä eh­dok­kaak­si.

– En ole mi­ten­kään so­ke­ril­la puu­te­roi­tu tyy­lil­tä­ni, jo­ten us­koi­sin, et­tä jen­gi ym­mär­tää kar­he­aa, sar­kas­tis­ta huu­mo­ria ja sen­kal­tais­ta po­si­tii­vi­suut­ta.

Vaa­ra luon­neh­tii Po­rin ole­van mel­koi­nen mus­tan huu­mo­rin mek­ka, ja yh­tyy nä­ke­myk­seen sii­tä, et­tä po­ri­lai­sil­la on omi­tui­nen huu­mo­rin­ta­ju. Sen Mam­ba­kin sai ko­kea läh­ties­sään Po­ris­ta 80-lu­vul­la.

– Mu­kaan tuli hel­sin­ki­läi­siä ja tam­pe­re­lai­sia soit­ta­jia, ja he ei­vät sitä huu­mo­ria ym­mär­tä­neet. Jou­duim­me po­ri­lais­ta mus­tuut­ta vä­hän him­maa­maan, kos­ka her­rat louk­kaan­tui­vat. Kaik­ki ei­vät ar­vos­ta sar­kas­min kir­ves­tä, Vaa­ra muis­te­lee hu­vit­tu­nee­na.

Hän jat­kaa, et­tä oman­lai­sen­sa huu­mo­rin li­säk­si po­si­tii­vis­ta po­ri­lai­suut­ta on myös sin­ni­käs te­ke­mi­nen, vaik­ka se ver­hoil­tai­siin vaa­ti­mat­to­muu­teen.

– 80-lu­vul­la sa­not­tiin, et­tä ”ei tää täs­tä ilok­si muu­tu”. Mut­ta teh­tiin kui­ten­kin hy­vää työ­tä hy­väl­lä mo­raa­lil­la.

Po­si­tii­vis­ta po­ri­lai­suut­ta on myös po­ri­lai­nen hul­luus, ku­ten se, kun Po­rin Ly­se­os­sa opis­kel­leet nuo­ret päät­ti­vät jär­jes­tää kau­pun­kiin en­sim­mäi­sen jazz-fes­ti­vaa­lin. Tai kun Vaa­ra ys­tä­vi­neen pe­rus­ti bän­din, vaik­kei ku­kaan heis­tä osan­nut lu­kea nuot­te­ja.

– Ei ku­kaan py­säh­ty­nyt ky­sy­mään, voi­daan­ko ja osa­taan­ko teh­dä. Teh­tiin vaan ja mie­tit­tiin myö­hem­min.

Leveästi hymyilevä Tero Vaara vastaanotti Positiivisin porilainen 2025 -palkinnon SuomiAreena -viikolla Porissa.

Po­rin Ly­seo oli Vaa­ral­le­kin tär­keä kas­vun­paik­ka hä­nen nuo­ruu­des­saan. Ly­se­on leh­to­rit osa­si­vat oh­ja­ta oi­ke­aan suun­taan ja kan­nus­ti­vat nuor­ta muu­si­ko­nal­kua. Kou­lun bi­leet oli­vat Vaa­ran en­sim­mäi­siä esiin­ty­mi­siä.

– Mitä yh­des­tä sär­ky­nees­tä sy­dä­mes­tä oli jo sil­loin oh­jel­mis­tos­sa.

Toi­nen hä­nen nuo­ruu­ten­sa tär­keä tu­ki­koh­ta Po­ris­sa oli tie­ten­kin soit­to­kämp­pä. Se si­jait­si van­has­sa puu­ta­los­sa Puu­vil­la­teh­taan ku­pees­sa Iso­san­nan­puis­to­ka­dul­la. Vaa­ra us­koo, et­tä po­ri­rock-il­mi­ön syn­ty­mi­seen myö­tä­vai­kut­ti se­kin, et­tä kau­pun­ki vuok­ra­si soit­to­kämp­piä au­liis­ti viik­ko­ra­ha­bud­je­tin va­ras­sa ole­vil­le nuo­ril­le. Mam­ban en­tis­tä soit­to­kämp­pää ei ny­ky­ään enää ole, sil­lä se pa­loi joi­tain vuo­sia sit­ten.

Tero Vaa­ra on asu­nut jo yli 30 vuot­ta muu­al­la. Hä­nen ny­kyi­nen ko­tin­sa löy­tyy yli 300 ki­lo­met­rin pääs­tä Män­ty­har­jul­ta, joka on pik­ku­paik­ka­kun­ta Ete­lä-Sa­vos­sa. Po­ris­sa hän käy kui­ten­kin mil­tei ker­ran kuus­sa kat­so­mas­sa äi­ti­ään. Ka­ve­rei­ta­kin kau­pun­gis­sa vie­lä asus­te­lee, vaik­ka moni on myös muut­ta­nut muu­al­le.

– On ai­ka jän­nä fii­lis, kun lamp­sii ka­dul­la ja käy mes­tois­sa ja miet­tii, nä­kyy­kö­hän van­ho­ja lu­ki­o­tut­tu­ja. Ja sit­ten muis­taa, et­tä ne tu­tut­kin ovat jo yli kuu­si­kymp­pi­siä. Ei­vät ne enää lii­ku mis­sään, ai­na­kaan sa­mal­la ta­val­la kuin kak­si­kymp­pi­si­nä, Vaa­ra nau­raa.