Positiivisin porilainen 2025 ei ole sokerilla puuteroitu
Tero Vaaran mukaan positiivinen porilaisuus pitää sisällään mustaa huumoria ja kykyä ymmärtää sarkasmia.
Pauliina Vilpakka
Porirockin keulahahmoihin kuuluva Tero Vaara pokkasi torstaina SuomiAreenan lavalla Positiivisin Porilainen 2025 -palkinnon. Mies kertoo olevansa iloinen palkinnosta ja siitäkin, että pääsi ylipäänsä ehdokkaaksi.
– En ole mitenkään sokerilla puuteroitu tyyliltäni, joten uskoisin, että jengi ymmärtää karheaa, sarkastista huumoria ja senkaltaista positiivisuutta.
Vaara luonnehtii Porin olevan melkoinen mustan huumorin mekka, ja yhtyy näkemykseen siitä, että porilaisilla on omituinen huumorintaju. Sen Mambakin sai kokea lähtiessään Porista 80-luvulla.
– Mukaan tuli helsinkiläisiä ja tamperelaisia soittajia, ja he eivät sitä huumoria ymmärtäneet. Jouduimme porilaista mustuutta vähän himmaamaan, koska herrat loukkaantuivat. Kaikki eivät arvosta sarkasmin kirvestä, Vaara muistelee huvittuneena.
Hän jatkaa, että omanlaisensa huumorin lisäksi positiivista porilaisuutta on myös sinnikäs tekeminen, vaikka se verhoiltaisiin vaatimattomuuteen.
– 80-luvulla sanottiin, että ”ei tää tästä iloksi muutu”. Mutta tehtiin kuitenkin hyvää työtä hyvällä moraalilla.
Positiivista porilaisuutta on myös porilainen hulluus, kuten se, kun Porin Lyseossa opiskelleet nuoret päättivät järjestää kaupunkiin ensimmäisen jazz-festivaalin. Tai kun Vaara ystävineen perusti bändin, vaikkei kukaan heistä osannut lukea nuotteja.
– Ei kukaan pysähtynyt kysymään, voidaanko ja osataanko tehdä. Tehtiin vaan ja mietittiin myöhemmin.
Leveästi hymyilevä Tero Vaara vastaanotti Positiivisin porilainen 2025 -palkinnon SuomiAreena -viikolla Porissa.
Porin Lyseo oli Vaarallekin tärkeä kasvunpaikka hänen nuoruudessaan. Lyseon lehtorit osasivat ohjata oikeaan suuntaan ja kannustivat nuorta muusikonalkua. Koulun bileet olivat Vaaran ensimmäisiä esiintymisiä.
– Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä oli jo silloin ohjelmistossa.
Toinen hänen nuoruutensa tärkeä tukikohta Porissa oli tietenkin soittokämppä. Se sijaitsi vanhassa puutalossa Puuvillatehtaan kupeessa Isosannanpuistokadulla. Vaara uskoo, että porirock-ilmiön syntymiseen myötävaikutti sekin, että kaupunki vuokrasi soittokämppiä auliisti viikkorahabudjetin varassa oleville nuorille. Mamban entistä soittokämppää ei nykyään enää ole, sillä se paloi joitain vuosia sitten.
Tero Vaara on asunut jo yli 30 vuotta muualla. Hänen nykyinen kotinsa löytyy yli 300 kilometrin päästä Mäntyharjulta, joka on pikkupaikkakunta Etelä-Savossa. Porissa hän käy kuitenkin miltei kerran kuussa katsomassa äitiään. Kavereitakin kaupungissa vielä asustelee, vaikka moni on myös muuttanut muualle.
– On aika jännä fiilis, kun lampsii kadulla ja käy mestoissa ja miettii, näkyyköhän vanhoja lukiotuttuja. Ja sitten muistaa, että ne tututkin ovat jo yli kuusikymppisiä. Eivät ne enää liiku missään, ainakaan samalla tavalla kuin kaksikymppisinä, Vaara nauraa.