Tuli täs vii­kol taas mi­ä­lee tua äk­ki­mak­kee sana, jota ei ol mee sa­na­kir­jois, ei van­has ei­kä uu­res­sak­ka. Kat­toi stää sy­no­nyy­mi­sa­na­kir­jas­tak­ki, mut­tei sek­kää tun­te­nu san­naa se pa­rem­mi ko kuuk­le­ka iha sem­mo­se­nas. No meil tääl se kum­min­ki o sem­mo­ne hy­vin­ki klaa­ri as­ja ja tar­kot­taa just sitä, et o enem­mä ko mak­kee. Oli präk­kää­mäs sem­most syk­syst kaik­kei ulot­tu­vil ole­vaa hil­loo, joho tart­tee ol free­sei mu­ret­te­reit, in­ki­fää­rii, hil­lo­so­ke­rii ja sit viä hap­pa­muu­reks vis­sii sit­ruu­naa ja li­mee. Täl­lä­sim­mää kyl kaar­de­mum­maa­ki kryy­riks ja ina salt­tii. Miäs siin hel­pa­tes kysy et, ”ei­kai siit tul sem­most äk­ki­mak­keet”, ko näki mu mit­taa­va so­ke­rii lit­ra mit­taa? Ei tiär viä, mut pia stää mais­te­taa. Hyv­vää tuli ja nii kau­nist kat­tel­lak­ki, ei­kä äk­ki­mak­keet sen­tää, mut juus­toi kans pri­kal oi­kee pas­se­li trah­tee­rat­ta­va ja flik­ka­ni kyl jo eh­rot­ti kää­re­tor­tu väl­lii­ki pas­saa­vaks. In­ki­fää­rii oli reip­paas­ti, niät tai­taa kaik­ki sat­tee ai­heut­ta­mat ko­lo­tuk­sek­ki hä­vit, ans kat­too, toi­voo sop­pii kum­min­ki.

Äk­ki­mak­kee ei ol­lu po­ri­lais­kir­jai­li­ja Art­tu Tu­a­mi­se uus kir­ja, vaa pi­kem­min­ki hyy­tä­vä, pau­lois­sas pi­tä­vä, pe­lot­ta­va to­re­tun­tu­ne, tun­tei­kas­ki, omal ko­ti­kon­nul si­jot­tu­va ku­vaus siit mihi mail­ma o me­nos. Hy­vä­ne ai­ka, kyl ny o kor­kee ai­ka yh­teis­kun­na kaik­ki­nes kat­too pei­lii ja ru­vet hom­mii iha si­ält ru­a­ho­juu­ri­ta­solt as­kel­ma ker­ral­las ylös as­tik­ka ja ”pe­las­taa mitä pe­las­tet­ta­vis o”, nin­ko se ent­ti­ne ih­mi­ne ai­ka­nas to­tes, ko vesi nou­si. Kii­tos Art­tu taas tai­ta­vas­ti krii­va­tust kir­jas­tas ja nin­ko se lu­ke­neen ym­mär­si hyvi, et tähä se kaik­ki ei viä päät­ty­ny ja nii sää olet sa­no­nuk­ki et yks viä tähä sar­jaa.

Vii­me vii­kol pääl­lik­rii­vauk­sen oli sa­ta­mi­ne ja ai­ka hyvi tot­tee osu­ki, niät ny ol­laa mel­kei he­li­se­mäs noit­te vil­jai kans ja pe­ru­na­ki tai­taa jo kär­sii, ko ai­na­ki hin­ta o nous­su, mitä sit kev­vääl lain­ka on­ka? Tuli täs mi­ä­lee yks van­ha rek­laa­mi ko­nep­pa­ja pui­mu­ri­fap­rii­ki ajoilt ja täl­lään­ki se ny täs van­ha jo eres­men­nee ti­reh­töö­ri suu­hu, ko hän se it­te jul­ki­ses­ti ai­ka­nas ker­to­ki. Oli jos­sai ete­lä mail ol­lu myyn­ti­reis­sul ja rek­la­mee­ran­nu omis­ta­mas yh­tiö pui­mu­rii tot­tee­mal et,”mis sor­sa ui siäl Sam­po pui.” Sihe vas­ta­pu­a­li oli to­ren­nu, ”et­tei tääl meil ol rei­ruu pu­a­lee vu­a­tee sa­ta­nu tip­paa­ka”. Hiuk­ka no­loks oli men­ny pui­mu­reit­te kaup­paa­ja, mut tosi as­ja se oli et Sam­po jo sil­lo klaa­ras mär­rääm­mil­läk­ki pel­loil. Mil­lais ny mah­re­taa suut pan täs tänä syk­syn, ko mo­nil pel­loil kuu­lem­ma vesi mak­kaa tää mel­ko­se sa­ta­mi­se seu­rauk­sen? Sat­teest joh­tuu seki et vesi jo­jes o ai­ka­lai nous­su, hiuk­ka jo tän­nää muu­te las­ke­nuk­ki, mut vir­ta o kova ja ran­noist ir­ron­neit ko­ko­nai­sii puit sei­laa Por­rii päi. Ei mit­tää up­po­tuk­kei, ne o poh­jas. Sor­sat o ny tääl tur­vas ja le­kot­tel­lee kiin­ni­te­tyil lai­tu­reil ja kais­li­koist hak­kee sa­pus­kaa. Ui­mi­ne o siin ja siin, vois mel­kei san­noo et ina vaa­ral­list jo­jes täl haa­vaa. Ens vii­kol sit taas jot­tai iha muut ko äk­ki­mak­keet...

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos