Mitä ny sit mei­naa et kum­mi­saap­pais? No stää et suk­ke­laa sää heit­te­le­mist täs o vii­me vii­kol näh­ty. Oli lunt ja pak­kas­tak­ki. Lunt iha ai­ka­lai, niät muk­suil oli lys­tii ja au­toi­li­jat tai­si san­noo muu­ta­ma ru­man­ki sana, ko kum­min­ki kau­pun­kis ka­rut oli ko pe­ru­na­pel­lol olis aja­nu. Mel­kost stor­mii­ki oli ja ny sit nua mel­kei lo­put leh­ret o maa­ha va­ris­su ja ai­na­ki mee pi­has näyt­tää silt, ko syk­sy­set ha­ra­voin­nit olis­ki jää­ny val­la te­ke­mät. Ny sit pu­a­les­tas jo ei­le Pyh­häi päi­vän sato tai­vaa täy­relt vet, lu­met su­las ja ai­na­ki tääl meil­läp­päi tän­nää aa­mus­ti oli iha kum­mi­saa­pas­ke­li, vaik au­rin­ko­ki freis­tas jo it­tees esi­tel pit­käst ai­kaa. Sa­noi et lo­put leh­rek­ki olis jo va­ris­su, mut kyl tam­mi pit­tää erel­lee leh­tes ja saa nähr kui kav­va? Lu­an­to pit­tää pääs ja hyvä nii, ei­kä me sil juur mit­tää muut voi­rak­ka, ko värt­tee­rat vaa.

Kyl vii­me vii­kol oli nii hyvä pää­kir­jo­tus pää­toi­mit­ta­jalt, et toi­vo muk­kaa kaik­ki avii­si lu­ki­jat pani se mer­kil. Lai­naa tähä ny hiuk­ka hält, ko ole nii sam­maa mi­ält ja jo vu­a­sii toi­tot­ta­nu vähä väl­lii sa­mast as­jast: ”Ikäih­mi­set ovat jo taks­värk­kin­sä yh­teis­kun­nal­le teh­neet. Heil­le on lu­vat­tu ar­vo­kas van­huus.” Nii, i ja ny sen­ku vähä väl­lii saa­raa luk­kee, ko taas ja taas lo­pe­tet­taa van­hus­te vii­mi­sii pe­tip­las­sei si­säl­läs pi­tä­vii hoi­to­paik­koi. Ei mit­tää jär­kee moi­ses, vaik kui hal­vaks tu­lis. Soo iha heit­teil jät­töö, ko pu­hu­taa ko­ti­hoi­rost nii ih­meel­li­sen as­jan. Voo­ro­kau­res o 24 tun­tii ja vaik kui eri­no­ma­ne ko­ti­hoi­to poik­keis us­seem­man­ki ker­ra, ni stää yk­si­näist ai­kaa pe­tis jää sil­ti iha liia pal­jo. Tot­ta­kai me kaik­ki van­hoiks ja kip­peiks tul­leet mi­a­lum­mi ko­ton ol­tas, muk­ko sii­hen­ki tul­lee ain raja, kui kav­va soo in­hi­mil­list. Oli vii­mi­set 16 ty­ä­vu­at­ta­ni just täm­mö­sil vii­mi­sii ai­ko­jas elä­väi van­hus­te osas­toil ja ti­ä­rä tark­kaa mist o ky­sy­mys. Jo­ku­ki pap­pa kysy mult yh­ten yän et,” kui mää ny vast pää­si tän iha­ko tai­vaa­see?” Se tur­va oli häl se tai­vas. Ei voi sä­lyt­tää sem­most taak­kaa ja tus­kaa lik­keis­ten­kä har­ti­oil, ko siit tul­lee et­tei isä tai äi­ti tar­pee­sees saa koko voo­ro­kau­tist hoi­top­las­sii mil­lää. Ja mitä sit lain­ka ne, joil ei ol ket­tää pu­a­les­tas pu­hu­mas. Sen­ki as­ja ole saa­nu kok­kee eru­val­von­ta­val­tuu­tet­tun, vaik mu koh­ral­la­ni tai pa­rem­mi san­noi avus­tet­ta­va koh­ral as­jat sen­tää lu­a­nas­ki. Ain ei vaa ol sil­lai.

Ja sit as­jast taas val­la toi­see. Jou­rut­tii as­joi­maa maa­mit­taus­lai­tok­se toi­mi­ti­las ja kyl iha täs jul­ki­ses­ti an­na kii­tost koko toi­mi­pis­teel nii as­jal­li­sest, ym­mär­tä­väst, rau­hal­li­sest, nev­vo­vast ja ys­tä­väl­li­sest pal­ve­lust. Kyl sem­mo­see toi­mis­too o kiva men. Ei se ol­lu eres ikä­ky­sy­mys, ko hen­ki­lö­kun­nas oli nu­a­rem­paa ja van­hem­paa. Kii­tos! Näil ny men­nää al­ka­nu viik­ko, vaik kum­mi­saap­pais ja ens py­hän sit on­ni­tel­laa­ki taas kaik­kii IS­SII…

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos