Mel­kei täs o tam­mi­kuu lo­puil­las, iha vii­mi­sii päi­vii vi­ä­rää, mut vik­ti­sii päi­vii ko tän­nää py­hän klaa­raan­tuu meil joko koht saa­raa uus pre­si­tent­ti tai tul­leek se au­ni­oit­tu toi­ne ki­ar­ros viä? Ää­nii jo räk­nä­tää kuu­lem­ma täy­rel to­hi­nal, kuu­li just rar­jost. Ei­le tai­ret­tii san­noo et kii­ru niit­te kans tul­lee, mut siit ei ny sit se enem­pää. To­si­as­ja o kum­min­ki, et me ih­mi­set ol­laa ah­ke­ras­ti uur­nil käy­ty ja kyl kai sit viä täst­ki py­hä­päi­väst vil­kast var­ro­taa. Ai­na­ki sää su­a­sii, ko läm­py­mä pual ol­laa ei­kä sen­tää sa­rak­ka, ei vet se pa­rem­mi ko lunt­ka ai­na­ka viä. Kyl tai­taa jän­nä eh­too tul yh­rel jos toi­sel­lek­ki ja var­sin­ki kova ura­ka ja mel­ko­se lei­mee lä­pi­käy­neil pre­si­tent­tieh­rok­kail.

Ja sit iha mui­hi as­joi­hi. Ol­tii nu­a­rem­ma pol­ve kans pit­käst ai­kaa elo­ku­vis kat­to­mas stää uut ver­si­oo Myrs­ky­lu­a­ro Mai­jast. Tyk­kä­si, nin­ko kaik­ki muuk­ki, joit­te kans o elo­ku­vast praak­kail­tu. Oli iha omal­lai­ses ei­kä yh­tää tun­tu­nu mat­ki­mi­selt. Mi­kä­li jot­tai kai­pa­si, ni iha siin lo­pus Mai­ja läh­te­mi­ses lo­pul­li­ses­ti saa­relt stää, et Mai­jaa olis näy­tet­ty naa­mas­tak­ki ei­kä vaa li­a­hu­vaa har­maat ku­an­ta­loo tak­kaap­päi. Siks et tääl Su­a­mes­sak­ki nii tai­ta­vas­ti osa­taa ku­vat se ih­mi­se van­he­ne­mi­ne, jolt ei kuk­kaa meist sääs­ty. Nii nät­tii lu­an­too ka­ruin kal­li­oi­nes saa­tii kat­tel ja se rak­kau­re mää­rä, joka siin pää­hen­ki­löit­te vä­lil ku­kos­ti kai­kest hu­a­li­mat oli ra­ja­to. Tuli taas ker­ra to­ris­te­tuks kui kau­nist o eh­ta rak­kaus, ei­kä sihe muu­te pal­jo tar­vit. Nee mii­nit ja ja lä­hei­syys meni su­a­raa sy­räm­mee ai­na­ki mul. Roo­leis ole­vat näyt­te­li­jät an­sait­tee kans oma ke­hu­mi­ses. Huk­ka­si muu­te siäl au­las pi­po­ni, hui­vi­ni ja hans­ka­ni, ko ne las­ku­tet­tun täl­lä­si siin pois kä­res­tä­ni siks, ko oti pot­ret­tii muist. Vast sit pois läh­teis niit kai­pa­si ja kii­tos sil nu­a­rel ys­tä­väl­li­sel hen­ki­lö­kun­taa kuu­lu­val nai­sel, joka haki ne mul si­ält hee kor­jus­tas. Ei ol nääm­mä van­haks tu­le­mist, ko jo rup­pee huk­kaa to­ko­mänt­te­jäs.

Van­huu­rest sit aa­si­sil­taa seu­raa­vaa ih­me­tyk­se­ai­hee­see. Joku päi­vä saa­tii avii­sist luk­kee ja muist­ki me­ri­oist nähr, kui kar­mee ti­lan­ne o, ko jo saat­to­hoi­ros ole­vii ih­mi­sii, vii­mi­sil voi­mil­las yli sa­ran­ki ki­lo­met­ri pää­hä omai­sis­tas ja lä­hei­sis­täs kyy­tä­tää. Täst just ole vu­as­kau­sii förs­tän­ny pau­hat et pe­tip­las­sei tar­vi­taa, ko se ai­ka tul­lee kai­kil et ko­ton ei mil­lää en­nää pär­jää ja saat­to­hoi­to o kyl iha kun­nia-as­ja hen­ki­lö­kun­nal­lek­ki ja se mal­li­kel­po­ne lop­puu­saat­ta­mi­ne. Tai ai­na­ki sil­lo oli viä, ko mää stää ty­äk­se­ni tei. Pyy­sin­ki jo jäl­ki­kas­vult ym­mär­ryst just täl as­jal, ko se aj­ja­koh­ta­seks tul­lee ja nii o sää­ke­ris­ti teh­ny moni muu­ki van­ha. Saat­to­hoi­to ko­ti­kul­mil, vaik mikä olis ja muu­ten­ki van­hus­te as­jat ree­raa!!

Ens viik­koo näil ev­väil…

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos