Kunu jäi eläkkeelle, mutta pillit eivät jää
Kaikkea muuta kuin totinen torvensoittaja Raumalta kiersi Finlanders-yhtyeen mukana maata 24 vuotta.
ASKO TANHUANPÄÄ
Tämän jutun kirjoittaja muistaa hänet jo Rauman poikalyseon lauteilta, moni muu taas legendaarisen The Joulukalenterin tonttu Toivona tai pahana Näsänä. Tanssilavoja rakastavalle suurelle Suomen kansalle hän on Seitsemän Seinähullua- ja Finlanders -yhtyeiden torvensoittaja ja sellaisena hänet tullaan myös muistamaan.
Hän on Kari Lehtomäki, nykyisin virallisesti eläkemies, kotikaupungissaan Raumalla yksinkertaisesti Kunu vaan. Se nimi on seurannut mukana vähäpojasta lähtien, eikä nimi tunnetusti miestä pahenna.
Palataan kuitenkin hetkeksi ajassa taaksepäin eli hetkiin, mistä kaikki alkoi.
– Minun tieni ammattimuusikoksi alkoi samasta paikasta, mistä monen muunkin raumalaissoittajan tie eli Pertti ”Pepe” Jalosen johtamasta Rauman Poikasoittokunnasta. Asuin Lönnströmin parakeissa Kaivopuistontiellä ja sieltä lähdin Jukka ”Virne” Virneksen ja Seppo Nummisen kanssa Pepen kouluun, kertaa Lehtomäki.
– Ensimmäinen soittimeni oli B-kornetti, jonka räkäventtiili oli paikattu purukumilla. Minulla oli silloin jo kovin ääni ja sain valita torven ensimmäisenä. Usko vaan, mutta tunsin olevani Rin Tin Tinin jaksojen alussa torveensa puhaltanut signaalitorvensoittaja, hän paljastaa.
– Kouluaikana kuvioihin tuli mukaan sitten toisenlainen musiikki. Salmivuoren Säppänä-vainaan kanssa treenattiin Nervous Breakdown -yhtyeessä Rollareita ja Suvikkaan Joppen Sonora Swingissä päästiin jopa itsensä Pepe Willbergin lämppäriksi Raumanlinnaan, Lehtomäki muistaa.
Kunu Lehtomäen ikämittari oli ehtinyt 16 vuoteen, kun Rauman kansalaisopiston Big Bandia johtanut Simo Niemi pyysi nuorta puhaltajaa mukaan Toke Hariolan bändiin. Ensimmäinen keikka oli Mestilän lavalla.
– Sillä tiellä olen edelleenkin, vaikka rokkikaverit vetivätkin herneen nenään, kun lähdin humppahommiin, nauraahörähtää Lehtomäki.
Oppia oikeaoppiseen soittamiseen Lehtomäki muistaa saaneensa muun muassa toiselta Poikasoittokunnan kasvatilta eli Reijo ”Takku” Yliseltä.
– Takku jos kuka tiesi, miten syljetään torveen, kuuluvat kehut kaverille.
Ammattimuusikko Kunu Lehtomäestä tuli kuitenkin vasta vuonna 1990, mitä ennen hän oli ehtinyt työskennellä puhelinasentajana jo 17 vuoden ajan. Hariolaxin harrastajasoittajavuosia (1975–1990) seurasi kuusi vuotta Seitsemässä Seinähullussa, mistä Kunu siirtyi raumalaisen Jussi Erikssonin tilalle 1996.
– Kuusi kesää oltiin Hullujen kanssa Linnanmäen UIT:ssakin. 1997 ensimmäisen kerran esitetty Jukka Virtasen The Joulukalenteri oli suora jatkumo niille kesille.
Finlandersin riveissä Lehtomäki oppi tietämään, mistä soittajan leipä oikeasti tulee. Keikkoja vuodessa oli keskimäärin 170 ja siihen vielä levyntekemiset päälle. Kaikkiaan hän laskee olleensa mukana ainakin 15 uuden pitkäsoiton tekemisessä.
– Joskus kiertäminen tuntui hienolta, mutta vuosien vieriessä hotelleissa asuminen alkoi puuduttaa. Nyt olen saanut ihan oikeasti kiksejä siitä, että kalenterini mukaan olisin vieläkin maantienpäällä Finlandersin kanssa. Korona tuli kuitenkin väliin ja alun perin juhannukseen suunniteltu eläkepapan elämä alkoikin jo 13.3. Jos joku olisi silloin Vantaan Tulisuudelman keikan jälkeen sanonut, että se oli siinä, en olisi ikinä uskonut, Lehtomäki vakuuttaa.
– Saatan minä toki vieläkin joskus lähteä Finkkujen mukaan, jos tarvitaan tuuraajaa. Pillejä ei ole suinkaan tarkoitus pistää pussiin, vaan ne ovat käytössä varmaan melkein päivittäin. Torvensoittajan on pakko treenata, jotta huulten lihakset eivät menetä muistiaan. Ja jos kerran treenaan, voin varmasti lämmitellä Raumallakin vanhojen kaverien kanssa, hän suunnittelee.