Jar­mo Vack­lin

Kei­taan met­sä si­jait­see lä­hel­lä Las­si­lan ky­lää Noor­mar­kus­sa. Kei­taan suo­je­lu­a­lue on yh­tey­des­sä val­ti­on Pit­kä­suo­hon, joka si­jait­see Kei­taan suo­je­lu­a­lu­een ala­puo­lel­la ja näil­lä kah­del­la suo­je­lu­a­lu­eel­la on myös yh­teis­tä ra­ja­lin­jaa.

Vaik­ka Kei­taan-alue on var­sin pie­ni­a­lai­nen, mah­tuu sii­hen mo­nen­lais­ta luon­to­tyyp­piä. Alu­eel­ta löy­tyy van­ho­ja met­siä, on suo­ta, sekä kau­nis ja erä­mai­nen jär­vi, Vähä-Sär­ki­jär­vi. Jär­vi on var­sin pie­ni ja voi­daan­kin pu­hua pa­rem­min lam­mes­ta.

Keitaan metsissä on paikoin runsaasti lahovikaista puuta, kuten keloja, sammaleisia maapuita ja tuulenkaatoja.

Jarmo Vacklin

Ete­läi­sen Suo­men suot ovat enim­mäk­seen rä­me­soi­ta, joil­la kas­vaa muun mu­as­sa suo­pur­sua ja juo­luk­kaa. Iso­var­pu­rä­met­tä löy­tyy myös Kei­taan soil­ta. Vaik­ka Ete­lä-Suo­men suot ovat lä­hes ko­ko­naan jo oji­tet­tu, on soil­le usein jää­nyt kui­ten­kin kau­nii­ta pik­ku lam­pia ja jär­viä luon­non­ti­lai­sik­si. Näis­tä pie­nis­tä lam­mis­ta on­kin muo­dos­tu­nut tär­kei­tä pe­si­mä­paik­ko­ja mo­nil­le lin­tu­la­jeil­le. Suu­rien soi­den lin­nut ku­ten met­sä­han­het, jout­se­net ja kur­jet ovat muut­ta­neet pe­si­mään näi­den lam­pien reu­na­soil­le.

Pie­nel­lä­kin suo­je­lu­a­lu­eel­la on tär­keä teh­tä­vä al­ku­pe­räi­sen luon­non vaa­li­mi­sel­le. Var­sin­kin nyt kun il­mas­ton­muu­tos on to­del­li­nen uh­ka mo­nil­le la­jeil­le. Kos­ka suo­je­lu­a­lu­eet ovat yleen­sä täy­sin eris­tyk­sis­sä laa­jo­jen ta­lous­met­sien jou­kos­sa, on mo­nil­la la­jeil­la vai­keuk­sia le­vi­tä uu­sil­le kas­vu­pai­koil­le. Il­mas­ton läm­pe­ne­mi­sen joh­dos­ta jou­tu­vat kas­vit ja eläi­met et­si­mään pa­rem­pia elin­paik­ko­ja. Usein nii­den siir­ty­mi­nen on mah­do­ton­ta ja pie­net po­pu­laa­ti­ot tu­hou­tu­vat hil­jal­leen.

Alu­eel­la on pai­koin ko­me­aa van­haa ha­vu­met­sää ja leh­ti­puu­ta si­säl­tä­vää se­ka­met­sää. Pai­koin löy­tyy myös la­ho­puu­ta, joka on tär­ke­ää hy­vin mo­nil­le la­jeil­le. Hyön­tei­sis­tä eri­tyi­ses­ti ko­va­kuo­ri­ai­set ovat miel­ty­neet la­ho­vi­kai­seen puu­hun. Muun mu­as­sa lie­ko­här­kä ei juu­ri ase­tu al­le sa­ta­vuo­ti­aa­seen met­sään. Lie­ko­hä­rän tou­kat käyt­tä­vät la­ho­puu­ta ra­vin­nok­seen ja puun tu­lee ol­la ai­na­kin kuo­ren al­ta täy­sin la­hon­nut­ta.

Hyön­tei­set käyt­tä­vät puu­ta hyö­dyk­si eri ai­kaan. Puun vas­ta al­ka­es­sa la­ho­ta sii­nä voi ol­la esi­mer­kik­si ha­vu­ti­kas­kuo­ri­ai­nen ja kaar­na­kuo­ri­ai­set. Kaar­na­kuo­ri­ai­nen syö kaar­nan al­la ole­vaa ni­laa ja lo­pul­ta kaar­na tip­puu maa­han. Näin kaar­na­kuo­ri­ai­nen aut­taa sie­niä ja kää­piä le­vi­ä­mään puun run­gol­le. Myös Kei­taan met­säs­sä on pai­koin kää­piä usei­ta la­je­ja, ku­ten tau­la­kää­pää ja kan­to­kää­pää. Va­li­tet­ta­vas­ti mo­net kää­vät ovat hä­vin­neet var­sin­kin ete­läi­ses­tä Suo­mes­ta. Esi­mer­kik­si rie­kon­kää­pää ei ny­kyi­sin tah­do löy­tyä Ete­lä-Suo­men met­sis­tä, vaik­ka la­jia on ta­vat­tu koko maas­ta.

Metsissä kasvaa lahopuilla useita kääpälajeja. Kuten kantokääpää ja taulakääpää. Osa käävistä on yksivuotisia, mutta esimerkiksi taulakääpä voi olla kymmenenkin vuotta vanha.

Jarmo Vacklin

Ku­ten mo­nil­la suo­je­lu­a­lu­eil­la ja kan­sal­lis­puis­tois­sa, nä­kee myös Kei­taan met­sis­sä ja soil­la merk­ke­jä men­nees­tä met­sä­ta­lou­des­ta. Rä­meil­lä on ojan­poh­jia ja met­sis­sä kan­to­ja jot­ka hil­jal­leen la­ho­a­vat pois. Alu­een suo Vä­hä­jär­ven­kei­das on oji­tet­tu reu­noil­taa, mut­ta on­nek­si suon sy­dän on luon­non­ti­lai­nen. Hil­jal­leen nämä van­hat suo-ojat ma­ta­loi­tu­vat sam­mal­ten voi­mak­kaan kas­vun an­si­os­ta. Mo­nil­le soil­le on teh­ty myös en­nal­lis­ta­mis­toi­mia, jot­ka no­peut­ta­vat soi­den pa­lau­tu­mis­ta luon­non­ti­laan.

Suon oji­tus vai­kut­taa suu­res­ti suon eko­sys­tee­miin. Mo­net suo­hyön­tei­set, ku­ten per­ho­set, hä­vi­ä­vät ja suo­lin­nus­to muut­tuu hil­jal­leen suon kui­vu­es­sa met­sä­la­jei­hin. Alu­een lin­nus­to on mo­ni­la­ji­nen ja sii­hen kuu­luu niin van­ho­jen met­sien la­je­ja kuin myös suo­la­je­ja. Rä­mei­sil­lä alu­een soil­la viih­ty­vät muun mu­as­sa var­pus­hauk­ka, pu­na­kyl­ki­ras­tas, hö­mö­ti­ai­nen, niit­ty­kir­vi­nen, poh­jan­tik­ka ja met­sä­vik­lo sekä val­ko­vik­lo. Vaik­ka vik­lo­jen nä­kee ruo­kai­le­van Vähä-Sär­ki­jär­ven ran­ta­mil­la, on vik­lo­jen pesä usein sa­to­jen met­rien, jos­kus ki­lo­met­rin­kin pääs­sä jär­ves­tä.

Myös van­hois­sa ha­vu­met­sis­sä ja se­ka­met­sis­sä pe­sii run­sas jouk­ko lin­tu­la­je­ja. Alu­een ha­vu­met­sis­sä on pai­koin se­ka­puu­na ko­mei­ta ja van­ho­ja haa­po­ja. Haa­pa peh­me­ä­nä puu­la­ji­na la­ho­aa var­sin no­pe­as­ti ja puu on­kin hyön­teis­ten mie­leen. On ar­vi­oi­tu et­tä van­hal­la haa­val­la saat­taa asus­taa tu­han­sia eri hyön­teis­la­je­ja. Haa­paa voi­kin kut­sua met­sien ku­nin­gat­ta­rek­si. Kei­taan met­sän lin­tu­la­jei­hin kuu­luu muun mu­as­sa usei­ta ko­lo­pe­si­jöi­tä. Myös tik­ka­la­je­ja on use­am­pi. Muun mu­as­sa pa­lo­kär­jen ko­lois­sa pe­sii hel­mi­pöl­lö. Yleen­sä pa­lo­kär­ki te­kee joka vuo­si uu­den pe­sä­ko­lon, mut­ta toi­si­naan se jou­tuu pe­si­mään van­has­sa ko­los­sa uu­del­leen. Ny­kyi­sis­tä ta­lous­met­sis­tä pa­lo­kär­jen on vai­ke­aa löy­tää tar­peek­si pak­su­ja pui­ta ko­lon­kai­ver­ruk­seen.