Timo Sa­vu­nen

Tie­dät­kö sen tyy­pin, joka te­kee sitä, tätä ja tuo­ta, mut­ta tun­tuu ole­van kai­kes­sa kuin kala ve­des­sä? Usein näi­tä hen­ki­löi­tä yh­dis­tää myös in­nos­tu­nei­suus, ener­gi­syys ja lo­pu­ton op­pi­mi­sen ja ke­hit­ty­mi­sen himo. Mii­na Mik­ko­nen on juu­ri sel­lai­nen ih­mi­nen. Suu­ria rak­kauk­sia on kak­si – lii­kun­ta ja mu­siik­ki, unoh­ta­mat­ta vie­lä kol­mat­ta, avo­puo­li­so Ant­ti Nik­ka­ri­kos­kea.

53-vuo­ti­aan nai­sen elä­mä on ol­lut niin ko­ke­mus­ri­kas­ta ja täyt­tä, et­tä mo­nel­le sii­nä oli­si jo riit­tä­miin. Sen si­jaan mie­leen ovat nous­seet eteen­päin kat­so­vat ky­sy­myk­set; Mitä ha­lu­ai­sin? Mitä voi­sin sen ta­voit­ta­mi­sek­si vie­lä teh­dä? Vas­tauk­set löy­tyi­vät lä­hel­tä: ar­jes­ta, työs­tä, jak­sa­mi­ses­ta, omas­ta hy­vin­voin­nis­ta. Ne ovat vie­neet Mii­nan jäl­leen ta­kai­sin opin­to­jen pa­riin, niin kuin mon­ta ker­taa en­nen­kin.

– Ajat­te­le, olen nyt täy­si­päi­väi­nen opis­ke­li­ja Eu­ra­jo­en opis­ton mu­siik­ki­lin­jal­la ja vie­lä mak­san it­se­ni sii­tä ki­pe­äk­si, Mii­na nau­raa.

Sa­mal­la hän sy­ven­tyy pää­tök­sen taus­toi­hin.

– Ope­tan Ky­lä­saa­ren kou­lus­sa kaik­ki mu­sii­kit kol­man­nes­ta kuu­den­teen luok­kaan ja olen tun­te­nut riit­tä­mät­tö­myyt­tä sekä jak­sa­mi­sen vai­keut­ta. Koin, et­tä mun sä­es­tä­mi­nen on al­keel­lis­ta. Kei­koil­le­kin olen ai­na ha­lun­nut osaa­van sä­es­tä­jän. Tu­lin sii­hen tu­lok­seen, et­tä ei tar­vit­se op­pia uut­ta, vaan vah­vis­taa sitä mitä jo osaa. Ha­lu­an ke­hit­tää it­se­ä­ni. Jopa eh­kä niin, et­tä osaan jat­kos­sa sä­es­tää it­se­ä­ni, Mii­na miet­tii idyl­li­sen puu­ta­lo­ko­tin­sa keit­ti­ös­sä Po­rin Ah­lai­sis­sa.

Pu­het­ta riit­tä­mät­tö­myy­des­tä on jol­lain ta­val­la häm­men­tä­vää kuun­nel­la. Vas­ta­pää­tä is­tuu kui­ten­kin rau­tai­nen mu­sii­kin am­mat­ti­lai­nen, joka on kier­tä­nyt hui­mal­la keik­ka­tah­dil­la Suo­men kuu­mim­pia keik­ka­la­vo­ja jo lä­hes kol­men­kym­me­nen vuo­den ajan. Nai­nen, jol­le edes­men­nyt Ol­li Lind­holm an­toi lem­pi­ni­men Lady Yö.

– Vuon­na 2005 pää­sin kier­tu­eel­le Yön kans­sa. Rä­sä­sen Riku, joka on ol­lut iso vai­kut­ta­ja mun mu­siik­kiu­ral­le, buuk­ka­si mut Ol­lil­le.

– Ol­li oli sa­no­nut, et­tä kai se po­ri­lai­nen pi­tää jo­hon­kin ot­taa mu­kaan, Mii­na nau­raa.

Ja kuin uni­ver­su­mi oli­si kuul­lut pu­hee­nai­heen; sa­mal­la het­kel­lä kan­tau­tuu ju­tus­te­lun kes­kel­le ka­ma­ris­sa au­ki ole­vas­ta ra­di­os­ta tut­tu ää­ni: "Vie mut min­ne vaan, tai­vaan­ran­nan taa. Yli mer­ten sei­la­taan. Yli vuor­ten kah­des­taan. Kans­sa­si näh­dä saan, kun yö taas peit­tää maan."

– Ei voi ol­la tot­ta! eleh­tii Mii­na

– Siel­lä se nyt lau­laa!

Miina Mikkosen ja Antti Nikkarikosken kauniin puutalon kuistilta löytyy hienoja muistoja uran varrelta.

Pari vuot­ta Mii­nan jäl­keen rem­miin otet­tiin jäl­leen uu­si taus­ta­lau­la­ja.

– Ol­li soit­ti ja sa­noi, et­tä noni Mii­na, sul­le tu­lee taus­ta­lau­la­ja­ka­ve­rik­si 17-vuo­ti­as ko­la­ri­lais­lik­ka. Ky­syin, et­tä joku ka­ka­ra vai ja sain vas­tauk­sek­si vain sen, et­tä opet se sit ta­voil. Ai­ka pian kyl­lä huo­ma­sin, et­tä ei se ol­lut ihan ta­val­li­nen 17-vuo­ti­as, Mii­na hy­myi­lee.

Ky­sees­sä oli tie­ten­kin Suvi Te­räs­nis­ka, jon­ka taus­ta­lau­la­ja­na Mik­ko­nen on ol­lut seit­se­mäl­lä kier­tu­eel­la, vii­mek­si pari vuot­ta sit­ten.

– Mei­dän ys­tä­vyys on nyt täy­si-ikäi­nen, ju­lis­taa Mii­na sä­deh­tien.

Mu­sii­kin te­ke­mi­sen in­to­hi­mo pa­laa Mii­na Mik­ko­sen si­säl­lä ja sitä hän saa nyt to­teut­taa yh­des­sä sä­vel­tä­jä-tuot­ta­ja Tuo­mo Vähä-Pe­so­lan kans­sa. Uu­det jul­kai­sut ovat pääs­seet ra­di­o­soit­toon saak­ka ja se on iha­naa, mut­ta täh­teys ei Mii­naa hou­kut­te­le.

– Otin ai­ka­naan nok­kii­ni, kun Lind­hol­mi sa­noi, et­tet sää täh­dek­si ha­lua, kun et oo yrit­tä­ny tar­peeks. Su­vin kans­sa on myö­hem­min ju­tel­tu, et­tä oi­ke­as­sa oli. Mus­ta ei ole sii­hen. Oon näh­nyt, kuin­ka yk­si­näis­tä täh­teys lo­pul­ta on, ker­too Mii­na, jol­ta löy­tyy myös 7-vuo­ti­nen yh­teis­työ Dan­nyn taus­ta­lau­la­ja­na.

Kii­tol­li­se­na kai­kes­ta ko­ke­mas­taan, en­si ke­vää­nä ei­vät dan­nyt, ol­lit tai su­vit au­ta, kun eteen­päin tä­hy­ä­vä nai­nen suun­taa kat­seen­sa huh­ti­kuu­hun ja mu­siik­ki­te­at­te­rin en­si-il­taan.

– Nyt jo jän­nit­tää ai­ka pal­jon opin­toi­hin kuu­lu­va Pik­ku nai­sia -mu­siik­ki­te­at­te­ri, joka to­teu­te­taan yh­teis­työ­nä Eu­ra­jo­en lu­ki­on kans­sa. Mun roo­li­ni on rou­va Mar­ga­ret March, pik­ku nais­ten äi­ti, ja sii­hen si­säl­tyy yk­si soo­lo sekä du­et­to, ker­too Mii­na sil­mät säih­ky­en.

It­sen­sä kuun­te­le­mis­ta ja ke­hit­tä­mis­tä. Uu­sia haas­tei­ta. Op­pi­mis­ta. Sii­nä hy­viä asi­oi­ta it­se kun­kin elä­mään. Unel­mi­a­kin Mii­na Mik­ko­sel­la on, tai ai­na­kin asi­oi­ta, jot­ka ei­vät vie­lä ole to­teu­tu­neet.

– Maa­rit Hur­me­rin­ta ja Mik­ko Kuus­to­nen ovat suu­ria ido­lei­ta­ni. Hei­dän taus­ta­lau­la­jak­seen kun vie­lä pää­si­si, Mii­na pal­jas­taa haa­veen­sa hy­myil­len.

Mut­ta suu­rim­man toi­veen­sa hän heit­tää heti pe­rään il­moil­le omal­la elä­väi­sel­lä ta­val­laan.

– Kun­han vaan saa lau­laa!