Jar­mo Vack­lin

Jär­ri­peip­po on­kin saa­nut kan­sa­kie­les­sä mo­nia lem­pi­ni­miä ku­ten här­kä­peip­po, jää­rä, jur­ri­ai­nen ja ryys­tä­jä. Sen lau­lu on­kin var­sin yk­si­toik­kois­ta ryys­tä­mis­tä. Par­haim­mil­laan se ve­tää ly­hy­en ryys­tä­vän ry­käi­syn kym­me­ni­ä­kin ker­to­ja mi­nuu­tis­sa. Toi­si­naan ke­väi­sin koi­ras ei löy­dä it­sel­leen naa­ras­ta, vaan lä­hes tau­ko­a­ma­ton ryys­tä­mi­nen voi jat­kua viik­ko­tol­kul­la.

Jär­ri­peip­po on ka­rais­tu­nut lin­tu. Vie­lä mar­ras­kuus­sa­kin voi jär­ri­peip­poi­hin tör­mä­tä met­sä­ret­kel­lä. Syk­syl­lä jär­ri­pei­pot ke­rään­ty­vät par­viin. Par­vis­sa voi ol­la vain kym­me­nen lin­tua, mut­ta toi­si­naan jär­ri­peip­po­ja voi lin­tu­tor­neis­ta ha­van­noi­da tu­han­sien lin­tu­jen­kin par­vis­sa. Kyl­mät poh­jois- ja itä­tuu­let sekä lumi hää­tä­vät Poh­jois-Suo­mes­ta vii­mei­set­kin jär­ri­pei­pot ete­läm­mäk­si.

Var­pus­lin­nuis­ta jär­ri­pei­pon li­säk­si voi vie­lä mar­ras­kuus­sa koh­da­ta muun mu­as­sa pu­na­rin­to­ja, kiu­ru­ja ja niit­ty­kir­vi­siä. Myös osa ve­si­lin­nuis­ta sin­nit­te­lee ai­van jäi­den tu­loon saak­ka.

Yk­si syy jär­ri­pei­pon myö­häi­seen syys­muut­toon on sul­ka­sa­to. Suu­rin osa lin­nuis­ta sul­kii jo kesä-hei­nä­kuus­sa, mut­ta jär­ri­peip­po aloit­taa sul­ki­mi­sen vas­ta elo­kuun puo­li­vä­lis­sä.

Osal­la poh­joi­ses­ta muut­ta­vil­la jär­ri­pei­poil­la on sul­ki­mi­nen vie­lä kes­ken muu­ton al­ka­es­sa. Sul­ki­mi­nen ei kui­ten­kaan es­tä len­tä­mis­tä, sil­lä vii­mei­sek­si kas­va­vat sel­lai­set su­lat, jot­ka ei­vät enää vai­ku­ta juu­ri len­to­ky­kyyn. Sii­nä vai­hees­sa kun lin­nut läh­te­vät Suo­mes­ta pois on yleen­sä sul­ki­mi­nen jo ohit­se.

Lo­ka­kuus­sa jä­ri­peip­po on jo saa­nut uu­den hie­non sul­ka-asun. Pai­koin lin­tua peit­tää vaa­le­at uu­det höy­he­net, nii­den tar­koi­tus on suo­ja­ta uut­ta tal­vi­a­sua ke­vää­seen saak­ka. Vaa­le­at höy­he­net tuo­vat li­sää läm­pöä tal­vi­pu­kuun. Ke­vää­seen men­nes­sä ne ovat ku­lu­neet pois ja al­ta pal­jas­tuu vä­ri­käs ke­sä­pu­ku. Vaa­leis­ta höy­he­nis­tä joh­tu­en tal­vi­pu­vus­ta ei löy­dy niin pal­jon mus­taa vä­riä kuin ke­sä­pu­vus­ta.

Sul­kien vaih­to on yleen­sä ohi lo­ka­kuun puo­li­vä­lis­sä. Mar­ras­kuus­sa ei mo­nel­la­kaan la­jil­la ole enää sul­ki­mi­nen kes­ken. Mut­ta mo­net paik­ka­lin­nut, jot­ka ei­vät läh­de muu­tol­le, jät­tä­vät sul­ki­mi­sen myö­hem­mäk­si – ai­na lop­pu­vuo­teen. Vie­lä mar­ras­kuus­sa sul­kii muun mu­as­sa pu­na­tulk­ku.

Tal­vi­sin jär­ri­peip­po­ja jää myös Suo­meen tal­veh­ti­maan, enem­pi tai vä­hem­pi. Ka­rais­tu­nee­na lin­tu­na jär­ri­peip­po sel­vi­ää kyl­lä tal­ves­ta, kun­han ra­vin­toa on vain tar­peek­si tar­jol­la. Il­mas­ton läm­pe­ne­mi­nen on jär­ri­pei­pol­le enim­mäk­seen on­gel­ma, to­sin läm­pe­ne­mi­nen ja lu­men vä­hyys tie­tys­ti aut­ta­vat ra­vin­non et­si­mi­ses­sä.

Syk­syi­sin jär­ri­peip­po­ja ruo­kai­lee sän­ki­pel­loil­la ja rik­ka­ruo­ho­ken­til­lä suu­rin­kin jou­koin. Myös vil­ja­pel­loil­le ka­ris­seet jy­vät mait­ta­vat jär­reil­le. Toi­si­naan syk­syt ovat var­sin ve­ti­siä ja vil­jat jää­vät pel­loil­le, täl­löin kel­ta­sir­kut, vi­her­var­pu­set ja jär­ri­pei­pot jää­vät ruo­kai­le­maan niin kau­ak­si ai­kaa kuin ra­vin­toa riit­tää.

Jär­ri­peip­po on vii­le­än il­mas­ton laji ja se kär­sii ny­kyi­ses­tä läm­pe­ne­mi­ses­tä. Ete­läi­ses­sä Suo­mes­sa on pe­si­nyt sitä enem­män jär­ri­peip­po­ja, mitä kyl­mem­pi ke­vät ja al­ku­ke­sä on ol­lut. Täl­löin lin­tu­ja on pe­si­nyt ai­van ete­läis­tä ran­nik­koa myö­ten. Il­mas­ton läm­pe­ne­mi­sen vai­ku­tus on jo nyt näh­tä­vis­sä. Vie­lä joi­ta­kin kym­me­niä vuo­sia sit­ten pe­sin­nän ete­läi­nen raja kul­ki Pori–Jo­en­suu-lin­jal­la. Ny­kyi­sin Jär­ri­peip­po on jo suh­teel­li­sen har­va­lu­kui­nen pe­si­jä Ou­lu–Kuu­sa­mo-lin­jan ala­puo­lel­la, ja tämä suun­taus tu­lee var­maan jat­ku­maan. Ai­koi­naan jär­ri­peip­po pesi var­sin run­saa­na myös Ete­lä- ja Kes­ki-Suo­mes­sa, se kaih­toi vain ai­van ete­läi­sin­tä ran­nik­koa.

Jär­ri­peip­poa voi hy­vin sa­noa La­pin lin­nuk­si, sil­lä ti­hein kan­ta on ol­lut Met­sä-La­pis­sa ja var­sin­kin Iva­lon ja Ina­rin met­sis­sä. Jär­ri­peip­po kaih­taa kaik­kein ti­heim­piä kuu­si­koi­ta, jo­ten La­pin har­vah­kot män­ni­köt ovat sen mie­leen. Jär­ri­peip­po on La­pis­sa ur­pi­ai­sen ja pa­ju­lin­nun ohel­la run­sain lin­tu­la­ji. Jär­ri­peip­po ei juu­ri La­pin avoi­mis­sa män­ni­köis­sä ret­kei­li­jää pel­kää, vaan pääs­tää var­sin lä­hel­le kuun­te­le­maan lin­nun ryys­tä­vää lau­lua, joil­la­kin paik­ka­kun­nil­la la­jia kut­su­taan­kin "ryys­tää­jä­pei­pok­si". Jär­ri­pei­pon pesä jou­tuu usein pe­sä­ros­von tyh­jen­tä­mäk­si ja lin­nut te­ke­vät usein uu­sin­ta­pe­su­ei­ta.

Jär­ri­peip­po on hie­man vai­kea seu­rat­ta­va, sil­lä sen kan­nois­sa on run­sai­ta vaih­te­lui­ta luon­nos­taan­kin. Eri­tyi­ses­ti sää ja ra­vin­to­ti­lan­ne vai­kut­ta­vat lin­tu­jen mää­rään suu­res­ti. Laji saat­taa toi­si­naan puut­tua laa­joil­ta­kin alu­eil­ta, mut­ta toi­saal­ta sitä löy­tyy pe­si­vä­nä run­saas­ti­kin.

Jär­ri­pei­pon elin­ta­vat muis­tut­taa hie­man nor­maa­lin pei­pon elä­mään. On­kin otak­sut­tu, et­tä jär­ri­peip­po on ta­val­li­sen pei­pon ty­tär­la­ji, joka on ai­koi­naan er­kaan­tu­nut kan­ta­la­jis­taan eri­lais­ten luon­non­ti­lan muu­tos­ten vuok­si.

Jär­ri­pei­pon pesä muis­tut­taa ta­val­li­sen pei­pon pe­sää, mut­ta on hie­man suu­rem­pi ja löy­hem­min ra­ken­nel­tu kuu­sen tai koi­vun ok­san han­kaan. Vaa­ti­mat­to­mam­man pe­sän li­säk­si jär­ri­peip­po viih­tyy myös vaa­ti­mat­to­mim­mis­sa met­sis­sä kuin peip­po, ku­ten ve­sis­tö­jen, hak­kui­den ja soi­den reu­na­met­sis­sä.

Syk­syi­sin jär­ri­pei­pot käyt­tä­vät ra­vin­to­naan sie­me­niä, ei­vät juu­ri mar­jo­ja ku­ten ras­taat. Suo­sit­tu lin­tu­jen tal­vi­ruo­kin­ta on­kin osal­taan aut­ta­nut jär­ri­peip­poa tal­veh­ti­maan Suo­mes­sa.

Tal­vel­la jär­riin voi tör­mä­tä mo­nis­sa Eu­roo­pan val­ti­ois­sa.