Satu Rämö Satakunnassa: Uneliaalle pikkupaikkakunnalle sopii karmea rikostarina
Satu Rämö kiertää paljon kirjastoja ja messuja juuri syysaikaan. ”Omasta työstä kertominen on kivaa ja samalla tärkeää markkinointia!”
Elina Peltomaa
Pomarkun kirjaston ylä- ja ala-aula olivat suorastaan täyteen ammuttuina, kun eräs vuosikymmenemme suosituimmista dekkaristeista, suomalais-islantilainen Satu Rämö, saapui vierailulle. Rämö kertoi viihtyvänsä erityisen hyvin pikkupaikkakuntien vierailuilla, vaikka hän esiintyy myös vakiokasvona isoilla kirjamessuilla.
– Pienet paikat viehättävät siksi, että siellä kuulee aika usein sellaisia tarinoita ja päätyy sellaisiin tilanteisiin, joihin ei vain voi törmätä vaikka Helsingissä tai muissa suuremmissa kaupungeissa, Rämö perusteli ja kertoi esimerkkinä tarinan Rautavaaran keikasta, jolloin hän päätyi pimeässä yössä uimaan luonnonkauniiseen järveen ja jota myötä syntyi idea ensi tammikuussa ilmestyvän kirjan erääseen naishahmoon.
Rämö kertoi innostuneelle yleisölle tarinansa siitä, miten hän päätyi Islantiin ja miten hänestä tuli monien vaiheiden jälkeen kaunokirjailija. – Olen kotoisin Forssan Tammelasta. Jo pikkutyttönä olin innokas lukija ja Tammelan kirjastoauton vakiokävijä. Muistan yhä, lähes 40 vuoden jälkeen, suosikkikirjojeni Nummelan ponitallien henkilöiden kiemuroita. Lukiossa sain kannustusta äidinkielen opettajiltani, jotka näkivät minussa, jos nyt ei luonnonlahjakkuutta, niin kehityskelpoisen ja motivoituneeen kirjoittajan, hän kertoi.
Opiskeluaikanaan Rämö lähti vaihtoon Islantiin. Maa teki vaikutuksen, sillä se vaikutti hauskalta ja erilaiselta, “outo meininki” viehätti naista. Lisäksi maassa sai toteuttaa hepparakkauttaan ja nauttia upeista ulkoilumahdollisuuksista.
– Olin heti kuin kotonani ja päätin, että tänne on päästävä uudelleenkin.
Niin Satu Rämö pääsikin.
– Olisikohan se ollut kuudes tai seitsemäs kerta, kun tapasin baarissa tulevan islantilaisen mieheni, hän muisteli.
Mies ei aluksi ymmärtänyt, kuinka tosissaan suomalainen nainen oli mutta noin vuoden kuluttua asia oli hänellekin valjennut. Nykyään perhe asuu pienellä islantilaisella paikkakunnalla, Pomarkun kokoisella.
– Meillä on kaksi tytärtä, jotka ovat sujuvasti kaksikielisiä. Siitä olen ylpeä. Olemme myös asuneet joitakin aikoja Suomessa juuri sen vuoksi, että he oppisivat myös luontevan suomalaisen kirjoitustavan, Rämö selitti.
Se, miksi kauppakorkeakoulun suorittaneesta suomalaisesta tuli menestynyt dekkaristi, vaati muutaman mutkan.
– Olen silti ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki työtehtäväni ja kokemukseni ovat valmistaneet minua kirjailijan ammattiin, kiteytti Rämö.
Aluksi hän toimi Islannissa toimittajana ja matkaoppaana sekä tietokirjailijana.
– Tapasin valtavasti ihmisiä ja jälkeenpäin ajateltuna sain heidän jutuistaan valtavasti sytykkeitä tuleviin tarinoihini. Tietenkään en voi enkä halua koskaan tehdä mitään yksilöihin tunnistettavaa. Oikeat ihmiset ja tapahtumat ovat nimenomaan olleet inspiraation lähteinä, hän linjasi.
Korona-aika oli käänne. Yhtäkkiä koko maailma pysähtyi ja myös Satu Rämö jäi työttömäksi: ei tekemistä, ei tuloja.
– Mietin että mitä ihmettä teen. Olin aina vain kirjoittanut faktaa ja vaikka fiktion luominen alkoi kovasti kiinnostaa, se myös jännitti hurjasti. Olin kuin hevonen, joka myös tulee levottomaksi liiasta vapaudesta ympärillään, kirjailija rinnasti.
Ajatus ei kuitenkaan jättänyt rauhaa.
– Henkilöhahmot ovat minulle lähtökohta. Jos muistelen lukemiani teoksia, mieleen niistä jäävät lähinnä niiden henkilöt, esimerkiksi Nummelan Kikat ja Repet, hän totesi.
– Päätin, että nyt tarvitaan sellainen nainen kehiin, jonka kanssa haluaisin itsekin hengailla ja jutella, joku minun ikäiseni ja tapaiseni, mutta ehdottomasti itsenäinen, jatkoi Rämö.
Naisen tulisi urheilla vähän liikaakin pakokeinona arjen haasteisiin. Hän söisi mitä sattuu, makkaraa ja pitsaa ja kebabia. Naista ei kiinnostaisi siivoaminen eikä sisustaminen. Ja töitä hän tekisi kaiket ajat.
– Ah, että mä rakastin tätä hahmoa!, nauroi Rämö.
Näin syntyi Hildur, joka aloitti dekkaritrilogian. Trilogia venähti jo seitsemän romaanin mittaiseksi, eikä lopullista sanaa ehkä ole vieläkään sanottu.
– Kirjoitan tätä niin kauan, kuin se vain tuntuu mielekkäältä.

