Eli­na Pel­to­maa

Po­mar­kun kir­jas­ton ylä- ja ala-au­la oli­vat suo­ras­taan täy­teen am­mut­tui­na, kun eräs vuo­si­kym­me­nem­me suo­si­tuim­mis­ta dek­ka­ris­teis­ta, suo­ma­lais-is­lan­ti­lai­nen Satu Rämö, saa­pui vie­rai­lul­le. Rämö ker­toi viih­ty­vän­sä eri­tyi­sen hy­vin pik­ku­paik­ka­kun­tien vie­rai­luil­la, vaik­ka hän esiin­tyy myös va­ki­o­kas­vo­na isoil­la kir­ja­mes­suil­la.

– Pie­net pai­kat vie­hät­tä­vät sik­si, et­tä siel­lä kuu­lee ai­ka usein sel­lai­sia ta­ri­noi­ta ja pää­tyy sel­lai­siin ti­lan­tei­siin, joi­hin ei vain voi tör­mä­tä vaik­ka Hel­sin­gis­sä tai muis­sa suu­rem­mis­sa kau­pun­geis­sa, Rämö pe­rus­te­li ja ker­toi esi­merk­ki­nä ta­ri­nan Rau­ta­vaa­ran kei­kas­ta, jol­loin hän pää­tyi pi­me­äs­sä yös­sä ui­maan luon­non­kau­nii­seen jär­veen ja jota myö­tä syn­tyi idea en­si tam­mi­kuus­sa il­mes­ty­vän kir­jan erää­seen nais­hah­moon.

Rämö ker­toi in­nos­tu­neel­le ylei­söl­le ta­ri­nan­sa sii­tä, mi­ten hän pää­tyi Is­lan­tiin ja mi­ten hä­nes­tä tuli mo­nien vai­hei­den jäl­keen kau­no­kir­jai­li­ja. – Olen ko­toi­sin Fors­san Tam­me­las­ta. Jo pik­ku­tyt­tö­nä olin in­no­kas lu­ki­ja ja Tam­me­lan kir­jas­to­au­ton va­ki­o­kä­vi­jä. Muis­tan yhä, lä­hes 40 vuo­den jäl­keen, suo­sik­ki­kir­jo­je­ni Num­me­lan po­ni­tal­lien hen­ki­löi­den kie­mu­roi­ta. Lu­ki­os­sa sain kan­nus­tus­ta äi­din­kie­len opet­ta­jil­ta­ni, jot­ka nä­ki­vät mi­nus­sa, jos nyt ei luon­non­lah­jak­kuut­ta, niin ke­hi­tys­kel­poi­sen ja mo­ti­voi­tu­nee­en kir­joit­ta­jan, hän ker­toi.

Opis­ke­lu­ai­ka­naan Rämö läh­ti vaih­toon Is­lan­tiin. Maa teki vai­ku­tuk­sen, sil­lä se vai­kut­ti haus­kal­ta ja eri­lai­sel­ta, “ou­to mei­nin­ki” vie­hät­ti nais­ta. Li­säk­si maas­sa sai to­teut­taa hep­pa­rak­kaut­taan ja naut­tia upeis­ta ul­koi­lu­mah­dol­li­suuk­sis­ta.

– Olin heti kuin ko­to­na­ni ja pää­tin, et­tä tän­ne on pääs­tä­vä uu­del­leen­kin.

Niin Satu Rämö pää­si­kin.

– Oli­si­ko­han se ol­lut kuu­des tai seit­se­mäs ker­ta, kun ta­pa­sin baa­ris­sa tu­le­van is­lan­ti­lai­sen mie­he­ni, hän muis­te­li.

Mies ei aluk­si ym­mär­tä­nyt, kuin­ka to­sis­saan suo­ma­lai­nen nai­nen oli mut­ta noin vuo­den ku­lut­tua asia oli hä­nel­le­kin val­jen­nut. Ny­ky­ään per­he asuu pie­nel­lä is­lan­ti­lai­sel­la paik­ka­kun­nal­la, Po­mar­kun ko­koi­sel­la.

– Meil­lä on kak­si ty­tär­tä, jot­ka ovat su­ju­vas­ti kak­si­kie­li­siä. Sii­tä olen yl­peä. Olem­me myös asu­neet joi­ta­kin ai­ko­ja Suo­mes­sa juu­ri sen vuok­si, et­tä he op­pi­si­vat myös luon­te­van suo­ma­lai­sen kir­joi­tus­ta­van, Rämö se­lit­ti.

Se, mik­si kaup­pa­kor­ke­a­kou­lun suo­rit­ta­nees­ta suo­ma­lai­ses­ta tuli me­nes­ty­nyt dek­ka­ris­ti, vaa­ti muu­ta­man mut­kan.

– Olen sil­ti eh­dot­to­mas­ti sitä miel­tä, et­tä kaik­ki työ­teh­tä­vä­ni ja ko­ke­muk­se­ni ovat val­mis­ta­neet mi­nua kir­jai­li­jan am­mat­tiin, ki­teyt­ti Rämö.

Aluk­si hän toi­mi Is­lan­nis­sa toi­mit­ta­ja­na ja mat­ka­op­paa­na sekä tie­to­kir­jai­li­ja­na.

– Ta­pa­sin val­ta­vas­ti ih­mi­siä ja jäl­keen­päin aja­tel­tu­na sain hei­dän ju­tuis­taan val­ta­vas­ti sy­tyk­kei­tä tu­le­viin ta­ri­noi­hi­ni. Tie­ten­kään en voi en­kä ha­lua kos­kaan teh­dä mi­tään yk­si­löi­hin tun­nis­tet­ta­vaa. Oi­ke­at ih­mi­set ja ta­pah­tu­mat ovat ni­me­no­maan ol­leet ins­pi­raa­ti­on läh­tei­nä, hän lin­ja­si.

Ko­ro­na-ai­ka oli kään­ne. Yh­täk­kiä koko maa­il­ma py­säh­tyi ja myös Satu Rämö jäi työt­tö­mäk­si: ei te­ke­mis­tä, ei tu­lo­ja.

– Mie­tin et­tä mitä ih­met­tä teen. Olin ai­na vain kir­joit­ta­nut fak­taa ja vaik­ka fik­ti­on luo­mi­nen al­koi ko­vas­ti kiin­nos­taa, se myös jän­nit­ti hur­jas­ti. Olin kuin he­vo­nen, joka myös tu­lee le­vot­to­mak­si lii­as­ta va­pau­des­ta ym­pä­ril­lään, kir­jai­li­ja rin­nas­ti.

Aja­tus ei kui­ten­kaan jät­tä­nyt rau­haa.

– Hen­ki­lö­hah­mot ovat mi­nul­le läh­tö­koh­ta. Jos muis­te­len lu­ke­mi­a­ni te­ok­sia, mie­leen niis­tä jää­vät lä­hin­nä nii­den hen­ki­löt, esi­mer­kik­si Num­me­lan Ki­kat ja Re­pet, hän to­te­si.

– Pää­tin, et­tä nyt tar­vi­taan sel­lai­nen nai­nen ke­hiin, jon­ka kans­sa ha­lu­ai­sin it­se­kin hen­gail­la ja ju­tel­la, joku mi­nun ikäi­se­ni ja ta­pai­se­ni, mut­ta eh­dot­to­mas­ti it­se­näi­nen, jat­koi Rämö.

Nai­sen tu­li­si ur­heil­la vä­hän lii­kaa­kin pa­ko­kei­no­na ar­jen haas­tei­siin. Hän söi­si mitä sat­tuu, mak­ka­raa ja pit­saa ja ke­ba­bia. Nais­ta ei kiin­nos­tai­si sii­vo­a­mi­nen ei­kä si­sus­ta­mi­nen. Ja töi­tä hän te­ki­si kai­ket ajat.

– Ah, et­tä mä ra­kas­tin tätä hah­moa!, nau­roi Rämö.

Näin syn­tyi Hil­dur, joka aloit­ti dek­ka­rit­ri­lo­gi­an. Tri­lo­gia ve­näh­ti jo seit­se­män ro­maa­nin mit­tai­sek­si, ei­kä lo­pul­lis­ta sa­naa eh­kä ole vie­lä­kään sa­not­tu.

– Kir­joi­tan tätä niin kau­an, kuin se vain tun­tuu mie­lek­kääl­tä.