Juk­ka Vil­po­nie­mi

Po­rin ”kart­sal­ta” se al­koi jou­lu­kuus­sa 1971. Jor­ma ja Heli (o.s. Laak­so­nen) oli­vat sa­to­jen mui­den nuor­ten ta­paan kier­tä­mäs­sä Po­rin kes­kus­tas­sa ”kart­saa”, jota myös ”rän­nik­si” kut­sut­tiin. Se oli tuo­hon ai­kaan po­ri­lais­nuor­ten suo­si­tuin koh­taa­mis­paik­ka.

Heli ja Jor­ma ovat mo­lem­mat Ruos­nie­men kas­vat­te­ja. Heli asui Yli­ky­läs­sä, Jor­ma Vii­kil­lä. He tie­si­vät toi­sen­sa mut­tei­vat var­si­nai­ses­ti tun­te­neet. ”Kart­sal­la” hei­dän kat­seen­sa koh­ta­si­vat.

– Se oli sit­ten me­noa. Yli­ky­län po­jat ei­vät kyl­lä­kään pi­tä­neet sii­tä, et­tä hei­las­te­len Vii­kin po­jan kans­sa, Heli nau­raa.

Al­koi tii­vis seu­rus­te­lu, joka joh­ti kih­lau­tu­mi­seen 1974 sa­ma­na päi­vä­nä, jol­loin Heli täyt­ti 18 vuot­ta. Kih­lo­jen jäl­keen Jor­ma läh­ti ar­mei­jaan Keu­ruul­le.

– Jor­man kah­dek­san kuu­kau­den ar­mei­ja-ai­ka oli mi­nul­le hir­ve­ää ai­kaa. Ikä­vä oli kova, Heli muis­te­lee.

Pa­rin häi­tä tans­sit­tiin Ruos­nie­men työ­vä­en­ta­lol­la hel­mi­kuus­sa 1976. Tah­tia an­toi He­lin isän Pent­ti Laak­so­sen tans­si­or­kes­te­ri.

– Nai­mi­siin meno oli ta­val­laan ar­ki­nen jut­tu. Olim­me mo­lem­mat töis­sä, minä kam­paa­mos­sa ja Jor­ma Ke­hi­tyk­sen kir­ja­pai­nos­sa. Jor­man per­he tar­jo­si meil­le su­ku­lai­sel­ta tyh­jäk­si jää­nyt­tä ta­loa asut­ta­vak­si. Isä­ni nal­jai­li koko ajan su­si­pa­ris­ta, ja ajat­te­lim­me teh­dä nal­jai­lus­ta lo­pun, Heli ker­too.

Tuo­reen avi­o­pa­rin elä­mä jat­kui ta­sai­se­na.

– Elä­mä oli oi­ke­as­taan ai­ka help­poa. Mo­lem­mil­la oli työ­paik­ka, ja asun­to­kin oli val­mii­na, Jor­ma muis­te­lee.

– Sil­loin men­tiin nai­mi­siin sil­lä aja­tuk­sel­la, et­tä tämä on lop­pu­e­lä­män rat­kai­su. Ei elä­tel­ty prin­ses­sau­nel­mia. Tär­ke­ää ei ol­lut häi­den tee­ma tai väri. Aja­tuk­se­na oli vain se, et­tä me me­nem­me nyt nai­mi­siin ja minä olen nyt tuon mie­hen vai­mo. Nyt tun­tuu sil­tä, et­tä ha­lu­taan pi­tää hy­vät bi­leet, ja kun bi­leet lop­pu­vat, har­maa ar­ki ei miel­ly­tä­kään, sa­noo Heli.

Pa­rin en­sim­mäi­nen lap­si, Juha-Pek­ka, syn­tyi run­sas vuo­si häis­tä. Ty­tär Jo­han­na syn­tyi 1982. Nyt He­lil­lä ja Jor­mal­la on kuu­si las­ten­las­ta.

Las­ten hoi­don jäl­keen Heli opis­ke­li vie­lä las­ken­ta­mer­ko­no­mik­si ja oli jon­kin ai­kaa töis­sä ti­li­toi­mis­tos­sa. Hän pa­la­si kui­ten­kin al­ku­pe­räi­seen am­mat­tiin­sa par­tu­ri-kam­paa­jak­si ja pe­rus­ti oman yri­tyk­sen. Enim­mil­lään hä­nen kam­paa­mos­saan oli 17 työn­te­ki­jää.

Vä­lil­lä Jor­ma­kin oli kam­paa­mos­sa mu­ka­na hoi­ta­en tuo­te­puol­ta. Pää­o­san työ­e­lä­mäs­tään Jor­ma teki kui­ten­kin kir­ja­pai­nos­sa.

Nyt Jor­ma on eläk­keel­lä ja har­ras­taa mui­den mu­as­sa Po­rin ku­vaa­mis­ta. Hä­nen ku­vil­laan on so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa sa­to­ja tyk­kää­jiä.

Heli jat­kaa vie­lä par­tu­ri-kam­paa­ja­na, jos­kin lonk­ka­leik­kauk­ses­ta toi­pu­mi­nen on ol­lut odo­tet­tua vai­ke­am­paa ja hi­das­ta­nut työ­tah­tia.

Ter­vey­son­gel­mis­ta huo­li­mat­ta Hei­le­ka­rit sa­no­vat ole­van­sa tyy­ty­väi­siä elä­mään­sä.

– Meil­lä ei ole oi­ke­as­taan kos­kaan ol­lut iso­ja krii­se­jä. Minä olen kyl­lä jos­kus uhan­nut läh­teä, mut­ta Jor­ma on tien­nyt, et­tä ”se vain he­li­see”. Jor­ma ei ole kos­kaan uhan­nut läh­teä, Heli sa­noo.

Heilekarit vihittiin avioliittoon helmikuussa 1976.

Jor­ma on pa­ris­kun­nan hil­jai­sem­pi osa­puo­li, mut­ta kun heil­tä ky­syy, kum­pi jous­taa, vas­taus on eh­kä yl­lät­tä­vä:

– Vaik­ka voi näyt­tää toi­sel­ta, niin Heli on meis­tä se, joka jous­taa. Useim­mi­ten minä sa­non kiis­tois­sa vii­mei­sen sa­nan, Jor­ma sa­noo.

– Elä­mä on sil­lä ta­val­la hel­pom­paa, nau­rah­taa Heli.

Mo­lem­mat myön­tä­vät, et­tä hei­dän roo­li­ja­kon­sa per­hees­sä on van­ha­nai­kai­nen. Heli hoi­taa ruo­ka­puo­len, lei­po­mi­sen ja pyy­kit. Jor­ma imu­roi, pe­see lat­ti­at ja te­kee muut ras­kaam­mat työt.

– Jor­ma on sa­no­nut, et­tä kyl­lä hän aa­mul­la tee­ve­den läm­mit­tää, jos minä olen sen il­lal­la keit­tä­nyt, nau­raa Heli.

Ai­ka­naan las­ten ja nyt las­ten­las­ten kans­sa Jor­ma on tou­hun­nut He­liä enem­män.

Kun heil­tä ky­syy, on­ko yh­teen meno kos­kaan ka­dut­ta­nut, vas­taus on ei.

– Ei elä­mä ai­na­kaan on­nel­li­sem­mak­si oli­si tul­lut, jos oli­sim­me läh­te­neet eril­leen, Jor­ma us­koo.

– Jor­man paik­kaa ei pys­ty ku­kaan täyt­tä­mään, sa­noo puo­les­taan Heli.

He­lin mie­les­tä avi­o­liit­to oli hei­dän men­nes­sään nai­mi­siin eri ins­ti­tuu­tio kuin nyt. Moni pa­ris­kun­ta tun­tuu ero­a­van lii­an hel­pos­ti. Jo pie­ni­kin vas­toin­käy­mi­nen saat­taa joh­taa avi­oe­roon.

– Nuor­ten pi­täi­si oi­val­taa, et­tä pa­ri­suh­teen al­ku­a­jan per­ho­set vat­sas­ta len­tä­vät pois, ja suh­de muut­taa muo­to­aan. Rak­kau­den in­to­hi­mo muut­tuu ää­ret­tö­män hy­väk­si ys­tä­vyy­dek­si, rak­kau­dek­si ja toi­sen ar­vos­ta­mi­sek­si. Pit­käs­sä lii­tos­sa pi­tää unoh­taa minä-muo­to. Sen si­jaan on me.