Ahonen: Jalkapallon ilo ja ilonpilaajat
Kohta se alkaa: yli kuukauden penkkiurheilukoitos miesten jalkapallon MM-kisojen parissa.
Myönnän, olen jalkapalloaddikti – mutta vain MM- ja EM-kisojen seuraamisessa. Seurajalkapalloon en ole saanut samanlaista innostusta.
Sen sijaan muistan kyllä ulkoa vuoden 1982 MM-kisojen alkulohko-otteluiden tuloksia. Ja muistan aina hehkuttaa Brasilian kaunista peliä noissa kisoissa.
Tämän MM-hulluuden selittäminen lajia seuraamattomalle on ehkä toivotonta. Jalkapallo on parhaimmillaan kaikkein hienointa urheiludraamaa.
Katsomiseen iloon tosin sekoittuu muitakin tunteita. Kuten raivoa.
Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa on tehnyt parhaansa pilatakseen MM-kisat. Syntilista on liian pitkä yhteen kolumniin. Asiasta kiinnostuneille suosittelen dosentti Sami Kolamon teoksia, joissa perataan Fifan valtapelejä ja korruptiota.
Fifa ei ole juuri muuttanut ummehtuneita käytäntöjään. Vuoden 2034 kisojen myöntäminen Saudi-Arabialle kertoo kaiken. Quatarin kisojen kokemuksesta ei siis opittu mitään. Donald Trumpille annettu ”rauhanpalkinto” on kirsikka korruptiokakun päällä.
Taloudellisesti Fifan toiminta on toki ollut kannattavaa. Jalkapallosta on tullut entistäkin globaalimpi laji. Kaikki tähänastiset MM-mitalit ovat silti menneet eurooppalaisille tai eteläamerikkalaisille joukkueille.
Rahanahneuksissaan Fifa hamuaa yhä uusia markkina-alueita. Vuosina 1998–2022 kisoissa oli 32 maata, mikä takasi järkevän pelikaavion, jossa nähtiin tiukkoja pelejä jo alkulohkoissa.
Toimiva systeemi vesitettiin nostamalla joukkueiden määrä 48:aan. Euroopan kiintiötä ei kuitenkaan kasvatettu kuin kolmella paikalla. Urheilullisesti ajatellen se laskee turnauksen tasoa. Italia jäi karsintoihin, mutta Kap Verde pääsi kisoihin.
Kap Verdessä on vähemmän asukkaita kuin Helsingissä. Suomalaisten on silti turha vähätellä saavutusta. Maajoukkueiden menestystä mittaavassa Fifa-rankingissa Kap Verde on korkeammalla kuin Suomi.
Kimmo Ahonen
Porin yliopistokeskus

