Ih­mi­nen asui tu­han­sia vuo­sia met­sis­sä. Se oli suo­ja­paik­ka pe­doil­ta. Kaik­ki ruo­as­ta, vaat­tei­siin ja työ­ka­lui­hin saa­tiin luon­nos­ta. Sit­ten si­vis­tyt­tiin ja muu­tet­tiin kau­pun­kei­hin. Met­sä muut­tui pe­lot­ta­vak­si ja uh­kaa­vak­si pe­to­jen tyys­si­jak­si.

Si­vis­ty­nyt ny­kyih­mi­nen läh­tee ren­tou­tu­maan ja seik­kai­le­maan luon­non hel­maan; mö­keil­le, ran­noil­le, kan­sal­lis­puis­toi­hin – ja äk­kiä luon­to tu­lee­kin lii­an lä­hel­le. Ei ole­kaan enää niin ren­tout­ta­vaa.

Lai­tu­rin vie­res­sä on ke­räl­lä kyy. Se pi­tää tap­paa, sil­lä se uh­kaa hen­keä. Am­pi­ai­set ovat ky­hän­neet pe­sän ve­ran­nal­le. Se pi­tää tu­ho­ta, sil­lä pör­ri­äi­set pis­tä­vät ja tun­ke­vat ruo­ka­pöy­tään. Han­het pas­ko­vat ran­nan täy­teen ja pi­tä­vät kaa­me­aa me­te­liä. Ne pi­tää am­pua, sil­lä nii­tä on lii­kaa ja ne tu­ho­a­vat vil­ja­pel­lot. Me­ri­met­sot, nuo per­ke­leet, ovat val­lan­neet lä­hi­saa­ren. Ryö­vää­vät ka­lat ja tär­ve­le­vät puut. Ne pi­tää hä­vit­tää. Pe­sät ja lin­nut. Har­maa­hyl­je söi ka­lat ja repi ver­kot. Sil­le pi­tää an­taa lyi­jyä. Hii­ri on lui­kah­ta­nut si­säl­le. Vi­ri­te­tään louk­ku ja syöt­ti­bok­si. Pääs­ky­sen pesä au­to­ka­tok­ses­sa. Saa läh­teä. Pi­laa Mer­sun maa­li­pin­nan. Voi­ku­kat on kit­ket­tä­vä, sil­lä ne pi­laa­vat kau­niin nur­mi­kon.

Ei­kä kau­pun­gis­sa ole sen hel­pom­paa, sil­lä luon­to mur­tau­tuu tän­ne­kin ih­mi­sen py­hään tur­va­paik­kaan. Kaup­pa­to­ril­la lo­kit käy­vät pääl­le ja naa­kat tun­ke­vat sa­vu­piip­puun. Ci­ty­ke­tut jol­kot­ta­vat puis­tois­sa le­vit­tä­mäs­sä ka­pia, ru­sa­kot jär­si­vät ome­na­puut, rä­kät­ti­ras­taat syö­vät man­si­kat. Ma­ja­va pa­to­si las­kuo­jan, vil­li­si­at hot­ki­vat sie­men­pe­ru­nat, peu­rat ja hir­vet loik­ki­vat ih­mis­ten pi­hoil­le ja teil­le. Ja mikä kau­hein­ta, ser­kun ka­ve­rin kai­ma näki vi­lah­duk­sen su­des­ta sie­ni­ret­kel­lä. Huk­ka on jah­dat­ta­va ja pääs­tet­tä­vä kär­si­myk­sis­tään en­nen kuin jo­tain pe­ruut­ta­ma­ton­ta ta­pah­tuu.

Tu­han­sia vuo­sia on ku­lu­nut, ei­kä mi­kään pe­rus­ta­van­laa­tui­nen ole muut­tu­nut. Edel­leen kaik­ki ruo­as­ta vaat­tei­siin ja työ­ka­lui­hin saa­daan luon­nos­ta. Em­me tai­da vain muis­taa sitä, sil­lä kun luon­to tu­lee lä­hel­le, se am­mu­taan.

Art­tu Tuo­mi­nen

Po­ri­lai­nen kir­jai­li­ja ja ym­pä­ris­töin­si­nöö­ri, joka am­men­taa luo­mis­vim­man­sa po­ri­lai­ses­ta hul­luu­des­ta, ran­ni­kon luon­nos­ta ja Sel­kä­me­ren aal­lois­ta.