Ihamäki: Liike on lääke
Olin yleisurheilun nuorten maajoukkueleirillä. Nuo viikonloput ovat aina antoisia monella tapaa. Aina voi oppia jotain uutta tai vahvistaa omia käsityksiään. Luennoitsijana oli lääkärinä ja valmentajana meritoitunut Harri Hakkarainen, jolla on useiden vuosikymmenien perspektiiviä urheilijoiden harjoittelusta, terveydentilasta ja loukkaantumisista erityisesti yleisurheilun ja jääkiekon parissa.
Tällä kertaa luennon aiheena oli Terveenä urheileminen. Siinä käytiin paljon perusasioita läpi, mutta pysäyttävintä faktaa oli nykyään yleistyneet nuorten rasitusvammat. Luennoitsija aloitti, että olemme kaikki saaneet lukea ”Hesarista” nuorten voimistelijoiden kokemista rasitusvammoista ja johtopäätöksenä oli se, että rasitus pitää pistää tauolle. Lääkäri Hakkaraisen mukaan se on päinvastoin. Liike on lääke myös rasitusvammojen hoidossa, kuten muidenkin akuutisti syntyneiden vammojen kuntoutuksessa. Hänen mielestään pitäisi mieluummin puhua alipalautumisvammasta kuin rasitusvammasta. Jos vähennämme rasitusta ja ”vain” lepäämme, ei meistä tule myöskään urheilijoita, Hakkarainen paalutti.
Hakkarainen meni jääkiekon pariin vuosituhannen vaihteessa ja totesi, että nuorilla jääkiekkoilijoilla oli paljon rasitusperäisiä vammoja. Samanlainen tilanne on nyt nuorten maajoukkuetason yleisurheilijoilla. Viime vuonna SUL teetti 111 maajoukkueurheilijan kanssa laajan terveystarkastuksen, jonka perusteella peräti 25 prosentilla oli rasitusvammoja. Ehkä yksi syy rasitusvammojen lisääntymiseen on diagnostiikan parantuminen, mutta se olisi vain liian helppo selitys. Raaka totuus on, että liikuntamäärä on liian alhainen. Liikuntamäärä kyseisten urheilijoiden kohdalla vaihteli 8-30 tunnin välillä. Liikuntasuositusten mukaan urheilijan pitäisi liikkua vähintään 20 tuntia viikossa, sisältäen harjoitukset.
Toimenpiteinä jääkiekkoilijoiden kanssa Hakkarainen nosti liikuntamäärän keskiöön ja tavoitteena oli pikemminkin 30 tuntia liikkumista viikoittain. Ne jotka liikkuivat lähemmäs 30 tuntia (sisältäen harjoitukset), eivät kärsineet rasitusvammoista. Sen sijaan vähän liikkuvat saivat edelleen rasitusvammoja. Treenien yhteyteen lisättiin 30 minuutin alkulämmittely ja 30 minuutin loppujäähdyttely sisältäen muun muassa verryttelyä, liikkuvuutta ja hyppelyä. Olennaisinta oli kuitenkin ymmärtää, luennoitsijan termiä käyttäen ”röhnöttämisen” vähentämistä, eli sohvalla huonossa asennossa makaamista ja kännykän selaamista sekä ”höntsäämisen” ja muun arkiliikunnan lisäämistä arkeen. Jos olemme harjoituksen jälkeen aktiivisia, niin lihasten verenkierto aktivoituu ja se ehkäisee rasitusvammoja, toisinkuin ”röhnöttäminen” ja inaktiivisuus.
Rasitusvamman syntymiseen ei tietenkään vaikuta pelkästään liian vähäinen liikkuminen, vaan liian suuret tai yhtäkkiset muutokset harjoittelussa; esimerkiksi yleisurheilussa ”säästellään” liikaa piikkareilla juoksemista ja kun niitä ei käytetä puoleen vuoteen, altistaa se rasitusvammoille. Tai kun tehdään biologiseen ikään nähden liian raskasta harjoittelua tai harjoitettavuus on vielä liian heikko, vaara rasitusvamman syntymiselle on suuri.
Kysyin luennon jälkeen Hakkaraisen mielipidettä rasitusvamman kuntoutuksesta, vaikka se luennon aikana tuli jo selväksi. Rasitusvamman synnyssä ei siis pelkästään ole kyse rasituksesta, vaan palautumisen huonosta hoidosta. Hakkaraisen mukaan ”liike on lääke” myös rasitusvamman kuntouttamisessa. Itse lajiharjoittelua pitää tietenkin rajoittaa, mutta silti tulee tehdä korvaavia harjoitteita, kuten vesijuoksua ja keskivartalon vahvistamista, vamman laatu huomioiden.
Jussi Ihamäki
Porilainen yleisurheiluvalmentaja ja jalkapallofanaatikko

