Me­di­as­sa saam­me jat­ku­vas­ti tör­mä­tä eri­lai­siin ar­tik­ke­lei­hin tai jul­kai­sui­hin, jois­sa päi­vi­tel­lään nuor­tem­me pa­hoin­voin­tia. Pa­hoin­voin­nin syyk­si löy­de­tään lu­kui­sia eri­lai­sia vai­kut­ta­via te­ki­jöi­tä. Ti­lan­ne ko­e­taan sel­lai­sek­si, et­tä se on ikään kuin an­net­tu jat­ku­mo ja ulos­pää­syä sii­tä ei ole. Ai­no­as­taan ti­lan­net­ta voi­daan hie­man hel­pot­taa eri­lai­sin toi­men­pi­tein.

Ti­lan­ne on kyl­lä to­del­li­nen ja tut­ki­mus­ten mu­kaan yhä suu­rem­pi jouk­ko nuo­ris­tam­me voi pa­hoin. Mut­ta kään­täi­sin tuon pa­hoin­voin­nis­ta pu­hu­mi­sen ko­ko­naan toi­sel­le to­lal­le. Mei­dän pi­tää jät­tää päi­vit­te­ly ja pu­hua po­si­tii­vi­seen sä­vyyn nuor­ten hy­vin­voin­nis­ta ja sen tu­ke­mi­ses­ta. Mei­dän pi­tää oi­ke­as­ti myös läh­teä juu­ri­syi­den kaut­ta pa­ran­ta­maan ti­lan­net­ta. Ei rii­tä, et­tä pin­taa hie­man raa­pais­taan. Sa­mal­la kui­ten­kin muis­ta­en, et­tä pää­o­sa nuo­ris­tam­me pär­jää edel­leen­kin elä­mäs­sä hy­vin tai eri­no­mai­ses­ti.

Nos­tan täs­sä esiin mie­les­tä­ni kes­kei­sim­män ja laa­jim­min ny­ky­nuor­ten hy­vin­voin­tia hor­jut­ta­van sei­kan, jon­ka olen yli kol­men­kym­me­nen opet­ta­ja- ja reh­to­ri­vuo­den ai­ka­na saa­nut omin sil­min näh­dä. Op­pi­lai­den käy­tök­ses­sä on ta­pah­tu­nut sinä ai­ka­na vä­hit­täi­nen ja val­ta­va muu­tos sa­maa tah­tia kuin tie­to­tek­ni­set lait­teet ja nii­den viih­de­käyt­töön so­pi­vat oh­jel­mis­tot ovat ke­hit­ty­neet. Ny­kyi­sin jo var­hais­kas­va­tuk­ses­sa ja esi­kou­lus­sa koh­da­taan iso­ja haas­tei­ta. Lii­an mo­nil­ta lap­sil­ta puut­tu­vat kyky kes­kit­tyä sekä al­keel­li­set­kin ryh­mäs­sä toi­mi­mi­sen tai­dot, ja myös vä­ki­val­tai­suut­ta esiin­tyy useil­la lap­sil­la.

Mo­nis­sa ko­deis­sa lap­set saa­vat jo pie­nes­tä pi­tä­en käyt­töön­sä tab­le­tin tai kän­ny­kän. Lii­an usein käy niin, et­tä lap­sen ruu­tu­ai­kaa tai si­säl­töä ei ra­joi­te­ta, jol­loin lap­si al­tis­tuu lait­tei­den vai­ku­tuk­sil­le. Nor­maa­li kes­kus­te­lu ja kans­sa­käy­mi­nen per­heen si­säl­lä ja ka­ve­rei­den kans­sa jää vä­häi­sek­si. Myös ul­koi­lu ja lii­kun­ta voi­vat jää­dä ko­vin vä­hiin. Näin poh­ja lap­sen ter­veel­tä ke­hi­tyk­sel­tä on mur­tu­nut. Toki lap­set ovat eri­lai­sia ja run­saan ruu­tu­a­jan vai­ku­tus on yk­si­löl­li­nen. Joi­hin­kin lap­siin vai­ku­tus on sel­väs­ti suu­rem­pi, toi­siin taas vä­häi­sem­pi. Mut­ta mo­nen lap­sen koh­dal­la vai­ku­tuk­set ovat py­sy­viä ja vai­kut­ta­vat kou­lun­käyn­nin on­nis­tu­mi­seen ja vie­lä me­nes­ty­mi­seen työ­e­lä­mäs­sä­kin. Tut­ki­muk­sis­sa lap­sil­la on to­det­tu jopa suo­ria ai­vo­jen ra­ken­teen muu­tok­sia ai­vo­toi­min­to­jen häi­riin­ty­mi­sen li­säk­si.

Kun tätä ke­hi­tys­tä pei­laa tu­le­vai­suu­teen, he­rää ky­sy­mys, mi­ten moni nuo­ri tu­le­vai­suu­des­sa on vaa­ras­sa syr­jäy­tyä jo kou­lu­ai­ka­na, sit­ten työ­e­lä­mäs­tä, ase­pal­ve­luk­ses­ta, jne. Mi­kään mää­rä eri­tyis­luok­kia, eri­tyi­so­pet­ta­jia tai si­jais­per­hei­tä ei­vät rii­tä rat­kai­se­maan näi­tä haas­tei­ta. Juu­ri­syy­hyn pi­tää pääs­tä riit­tä­vän ajois­sa kä­sik­si, jot­ta ti­lan­ne saa­daan hal­lin­taan.

Ruu­tu­ai­ka mi­ni­miin. Lap­set leik­ki­mään, liik­ku­maan, kes­kus­te­le­maan van­hem­pien ja ka­ve­rien kans­sa. Näin so­si­aa­li­set tai­dot, joil­la kou­lus­sa ja elä­mäs­sä pär­jää, opi­taan jo pie­ne­nä. Päi­vä­ko­dis­sa, esi­kou­lus­sa ja pe­rus­kou­lus­sa pi­tää luo­da puit­teet, joil­la nuor­ten ja las­ten myön­teis­tä ke­hi­tys­tä ky­e­tään tu­ke­maan. Lu­ku­kir­jat kä­teen kän­ny­köi­den si­jaan, lii­kun­nal­li­set vä­li­tun­nit käyt­töön. Sään­nöl­li­nen lii­kun­ta on lap­sil­le ja nuo­ril­le elin­tär­ke­ää ja vai­kut­taa voi­mak­kaas­ti myös ai­vo­toi­min­toi­hin. Kyl­lä lap­set ja nuo­ret ai­van oma­eh­toi­ses­ti liik­ku­vat, kun sii­hen vain tar­jo­taan mah­dol­li­suus ja hie­man mo­ti­voi­daan. Ko­ke­muk­ses­ta voin sa­noa, et­tä ylä­kou­lu­lai­set­kin liik­ku­vat te­hok­kaas­ti vä­li­tun­ti­sin, kun hei­tä oi­kein mo­ti­voi­daan ja luo­daan oi­ke­at puit­teet sekä lii­kun­ta­po­si­tii­vi­nen asen­neym­pä­ris­tö.

Tä­män kan­sa­kun­nan me­nes­ty­mi­nen on ny­kyis­ten las­ten ja nuor­ten kä­sis­sä jo lä­hi­tu­le­vai­suu­des­sa. Vas­tuu näi­den las­ten ja nuor­ten hy­vin­voin­nis­ta on meil­lä ai­kui­sil­la. Sitä vas­tuu­ta ei voi siir­tää. Van­hem­pien roo­li ja vas­tuu las­ten kas­vat­ta­mi­ses­sa on sel­keä yk­kö­nen. Hy­vin­voin­ti­a­lu­een ja kun­tien vas­tuul­la on yh­teis­työs­sä tu­kea tätä van­hem­pien te­ke­mää tär­ke­ää työ­tä. Hoi­de­taan nämä asi­at kun­ni­al­la ja par­haal­la mah­dol­li­sel­la ta­val­la, niin hy­vin kuin sen vain ky­ke­nem­me te­ke­mään. Se työ on mitä ar­vok­kain­ta ja hy­vän työn tu­lok­set hei­jas­tu­vat vah­vas­ti po­si­tii­vi­sel­la ta­val­la pit­käl­le tu­le­vai­suu­teen.

Ari­mo Koi­vis­to

Alu­e­val­tuu­tet­tu (kesk.), Kan­kaan­pään kau­pun­gin­hal­li­tuk­sen ja -val­tuus­ton jä­sen, maa­kun­ta­val­tuus­ton jä­sen