Kat­soin yh­te­nä il­ta­na te­le­vi­si­o­ta ja erääs­sä mai­nok­ses­sa pää­pai­no oli aja­tuk­ses­sa: ”Kos­ka minä ha­lu­an”. Ru­pe­sin miet­ti­mään, on­ko mei­dän yh­teis­kun­tam­me muut­tu­nut ja ih­mis­ten ar­vo­maa­il­ma tul­lut it­sek­kääm­mäk­si kuin en­nen. On­ko ih­mi­sis­tä tul­lut yli­pää­tään it­sek­kääm­piä?

Meil­lä on kai­ken maa­il­man elä­män­ta­pa­val­men­ta­jia, jot­ka kan­nus­ta­vat elä­mään aja­tel­len enem­män it­se­ään ja kan­nus­taa lait­ta­maan it­sen­sä etu­si­jal­le. Oli­ko en­nen aja­tus­mal­li se, et­tä enem­män yh­des­sä ja myös yk­sin? It­se­käs ny­ky­men­ta­li­teet­ti ker­too, et­tei ole enää juu­ri­kaan va­paa­eh­tois­toi­min­taa, ei­kä juu­ri­kaan tal­koi­ta. Lop­pu­pe­leis­sä me kui­ten­kin tar­vit­sem­me toi­si­am­me ja yh­des­sä te­ke­mi­sen kaut­ta saam­me suu­rim­mat ja par­haim­mat tu­lok­set.

On kui­ten­kin kah­den­lais­ta it­sek­kyyt­tä. On ter­vet­tä it­sek­kyyt­tä, jos­sa ih­mi­nen tun­nis­taa omat tar­peen­sa ja ra­jan­sa, sekä pys­tyy pi­tä­mään yl­lä omia voi­ma­va­ro­jaan. Täl­lai­nen it­sek­kyys on juu­ri sitä, et­tä pys­tyy aut­ta­maan ja huo­mi­oi­maan mui­ta aja­tel­len myös omaa jak­sa­mis­taan. Toi­nen it­sek­kyy­den piir­re on mi­nä­kes­keis­tä it­sek­kyyt­tä. Se on luon­teen­piir­re, joka si­säl­tää kes­kit­ty­mi­sen omaan it­seen mui­den kus­tan­nuk­sel­la.

Täl­lai­nen ih­mi­nen te­kee töis­sä vä­hem­män kuin toi­set, aja­tel­len, et­tä mi­nul­la on ol­lut ran­kem­pi päi­vä kuin muil­la, tai kaup­pa­jo­nos­sa etui­lee ja oi­keut­taa it­sel­leen sen, kos­ka ko­kee ole­van­sa kii­reel­li­sem­pi kuin muut, tai kun ta­paat täl­lai­sen tu­tun ka­dul­la, hän kes­kit­tyy vain omien asi­oi­den­sa ker­to­mi­seen kuun­te­le­mat­ta mui­ta.

Meis­sä kai­kis­sa on jon­kin­lais­ta it­sek­kyyt­tä ja niin pi­tää­kin ol­la, kun­han se on ter­veel­lä poh­jal­la. Kum­paan ryh­mään sinä kuu­lut?

Min­na Kylä-Se­tä­lä

kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu (kesk.)

Ko­ke­mä­ki