Kröönruuskan kolumni: Muistamist
– Musta se kylvökone oli.
– Eipäs ko vihree!
– Muistaksää, ko se Ruatti eno kävi meil kyläs pääsiäisen vuan seittämäkymentyks.
– Älä ny! Se oli vapu tianois seittämäkymentkaks.
– Muistaks sää, ko äitii lykättii vesikelkas lääkärireisuu…
– Kui sää tommosii puhut! Hänt viätii velipoja Moskovitsil, ko se oli estiks saatu käyntii. Hevone veti alkuus, ko auto oli pakkases hyytyny.
Vanhuure suurt rikkaut o se, et pää o täyn muistoi. Viäl isompi rikkaus o, jos elos o semmossii, et niitte kans voi muistel ja triihat ja pränkät – iha sovinnos. Se o ilmast terapiiaa, ko käyrää läpitte, kullai ne asiat kullostiki meni ja mitä kullonki tapahtu. Kaikki muistaa omast miälestäs oikei ja ihmettellee, kui muut voi muistaa niv vääri!
Asiatuntijat o tiätäny ain, et muistikuvat muuttuu ja vääristyy. Paljo meilt hävvii valla, ja jolsei sillai kävis, ni kuulema pää iha räjähtäs.
Mut kovi ihmismäist vissii seki o, et omalt kohraltas ihmine pruukaa pan päällimäiseks paremmat. ”Kyl mää tei ja kyl mää meni ja kyl mää sanoi…” Semmone tekkee miälel hyvvää. Lapsuure muistokki saa kultase reunukse, vaik kui olis ollu puutet ja vaikeuksii. Yks vanha tuttu sannoo, et talvisora aikan oli hianoo men kellarii piiloo, ko äiti otti sin mukkaa kirsikkahilloo. Nyte tämmäse kuulemine hirvittää, mut se o ollu fiksu äiti. Laps ei pelläänny, ko äiti oli rauhalline.
Jokku vanhat soimaa ja morkkaa ittees vanhoist tevoistas ja tekemäti jättämisistäs vuarest toisee. Kyl kai seki o luannekysymys. Mää ole nähny mone sorti vanhuksii eli synkistelijöit ja valosii luanteit ja kaikkii silt välilt. Mut kaikil tekkee hyvvää muitte ihmiste seura. Just se, et saa jonku kans käyr muistojas läpitte. Kukkaa ei tykkää kaikist muist eikä kaikki tykkää oikee kenestäkä, mut siltikä vanhai hoitopaikat ei sais ruvet muistuttammaa ihmisvarastoi. Semmosiiki o. Terveisii päättäjil! Varrokkaas vaa, ni teki nypitte siäl viäl joskus hiasuitanne.
Kröönruuska
