Kun Pilvin varjot vaeltavat…
Tällainen vuosikymmeniä kuorossa laulanut isä sai kokea elämänsä tiukimman yksinlauluhetken kesäkuussa. Monnan hautausmaalla oli tyttäreni uurnanlaskutilaisuus. Hänet peitettiin äitinsä vanhempien hautaan. Huhtikuussa 44-vuotiaana kuolleen Pilvin muistoksi esitin Runebergin sanoittaman ’Lähteellä’: Sua lähde kaunis katselen, likellä vettäsi, kun pilven varjot vaeltavat kuvastimessasi. /Kas tuoll on pilvi loistava, ihana kaunoinen. Jo lähti pois pakenemaan, hyvästi varjoineen./ Mä näitä nähden aattelen mun omaa sieluain. Tää yksi Pilvi kultainen, näin senkin jätti vain. Viimeisen säkeistön lopun tekstin olin muuttanut omakohtaiseksi.
Aikuisen lapsen kuolemaan liittyy todella koskettavia asioita. Huomattava määrä ihmisiä, osa jopa ennestään ihan vieraita, on kadulla pysähtynyt kyynelsilmin kertomaan osanottonsa – syvät kiitokset niistä. Me siis kaikki varmaan samaistumme asiaan, kun kuulemme jonkun menettäneen jo lapsuutensa ohittaneen jälkeläisensä. Onko myös niin, että kun itse asiassa olemme vain geeniemme koteloita, niin meidän tärkein asiamme on niiden geenien eteenpäin kulkeminen seuraavan sukupolven kautta. Kun oma lapsi menettää neljä miljardia vuotta vanhan, isän ja äidin kautta perimänsä elämän, niin sitä pahempaa asiaa ei voi vastaan tulla. Siihen verrattuna vaikkapa omakotitalon palaminen tai kalliin auton varkaille menettäminen ovat pikkuasioita.
Hiukan kyllä huumoriakin voi kytkeä tyttärensä lähtöön. Pilvin kuolinpäivänä ja seuraavana päivänä oli taivas miltein pilvetön. Ilmeisesti siellä ylhäällä oli vastasaapuneella jotain paperihommia Pyhän Pietarin kanssa. Kun ne saatiin valmiiksi, Pietari komensi Pilvin niihin hänelle kuuluviin hommiinsa sinne taivaalle. Täällä alhaalla isä on onnistunut ottamaan useita valokuvia kumpupilvistä, joissa on selvästi poisnukkuneen tyttärensä kasvonpiirteet.
Matti Pursiheimo

