Ke­säs­sä on jo­tain, mikä saa Suo­men näyt­tä­mään vä­hän eri­lai­sel­ta. Tai eh­kä em­me muu­tu me, vaan tapa, jol­la kat­som­me ym­pä­ril­lem­me.

Tänä ke­sä­nä huo­ma­sin sen pyö­rän sa­tu­las­ta. Saa­ris­ton Ren­gas­tiel­lä mai­se­mat vaih­tui­vat los­sil­ta toi­sel­le, mut­ta mie­leen jäi­vät en­nen kaik­kea ih­mi­set. Tun­te­ma­ton nos­ti kät­tä vas­taan tul­les­sa. Los­sil­la vaih­det­tiin pari sa­naa, vaik­ka ei tun­net­tu toi­si­am­me. Kah­vi­las­sa suo­si­tel­tiin päi­vän pul­laa sel­lai­sel­la var­muu­del­la, et­tei vaih­to­eh­to­ja oi­ke­as­taan enää ol­lut. Lap­sil­le hy­myil­tiin, koi­ril­le ju­tel­tiin ja pyö­räi­li­jöil­tä ky­syt­tiin, kuin­ka mon­ta ki­lo­met­riä oli jo ta­ka­na ja mitä reit­te­jä he oli­vat va­lin­neet. Sii­nä on jo­ta­kin hy­vin suo­ma­lais­ta.

Kesä opet­taa kat­so­maan hi­taam­min. Saa­ris­ton Ren­gas­tie, aa­mun hil­jai­set pyö­rä­len­kit, to­ri­kah­vit, los­sit, jär­vet, hiek­ka­tiet ja meri muis­tut­ta­vat, kuin­ka pal­jon kau­neut­ta meil­lä on ai­van lä­hel­lä. Olen huo­man­nut, et­tä eri­tyi­ses­ti ke­säl­lä pa­ras lo­ma­mat­ka löy­tyy Suo­men ra­jo­jen si­säl­tä. Huo­maan it­se ole­va­ni on­nel­li­nen sii­tä, et­tä omat ke­sä­päi­vä­ni löy­ty­vät saa­ris­tos­ta ja ko­ti­maan paik­ka­kun­nis­ta. Jo­kai­ses­sa niis­tä on jo­ta­kin sa­maa: kii­re jää vä­hän kau­em­mas.

Lo­mal­la myös ai­ka tun­tuu kul­ke­van eri ta­val­la. Aa­mul­la ei kat­so­ta en­sim­mäi­se­nä ka­len­te­ria vaan sää­tä. Ki­lo­met­re­jä ei mi­ta­ta au­ton mit­ta­ris­ta vaan pol­ku­pyö­rän ajo­tie­to­ko­nees­ta. Päi­vän reit­tiä saa muut­taa, jos vas­taan tu­lee kiin­nos­ta­va kah­vi­la tai eri­tyi­sen kau­nis mai­se­ma. Kesä on pie­niä koh­taa­mi­sia, pit­kiä va­loi­sia il­to­ja ja sitä tun­net­ta, et­tä juu­ri nyt ei ole kii­re min­ne­kään.

Ky­syin tyt­tä­rel­tä­ni, mi­ten hän jak­saa teh­dä ke­sä­töi­tä il­man var­si­nais­ta lo­maa. Hän kat­soi mi­nua hie­man ih­meis­sään ja vas­ta­si: “Mut­ta mi­nul­la­han on ke­säl­lä joka vii­kon­lop­pu loma.” Jäin miet­ti­mään sitä.

Kun kesä näyt­tää Suo­men par­haim­mil­laan, huo­maa hel­pos­ti, et­tä meil­lä on pal­jon sel­lais­ta, mis­tä kan­nat­taa ol­la yl­peä. Ei vain mai­se­mia, vaan myös ih­mi­siä, ys­tä­väl­li­syyt­tä ja ky­kyä py­säh­tyä.

Saa­ris­tos­sa kul­je­taan eteen­päin los­si ker­ral­laan. Vä­lil­lä mat­ka py­säh­tyy het­kek­si, ei­kä ku­kaan tun­nu her­mos­tu­van sii­tä. Eh­kä sii­nä­kin on jo­ta­kin muis­ta­mi­sen ar­vois­ta. Jos­kus riit­tää, et­tä jat­kaa eteen­päin rau­has­sa. Yk­si los­si, yk­si mai­se­ma ja yk­si koh­taa­mi­nen ker­ral­laan.

Ma­ria Jo­ki­nen

sääs­tö­pank­kii­ri – pai­kal­lis­joh­ta­ja