Ave crux, spes uni­ca – ”Ter­ve, ris­ti, ai­noa toi­vo” – on van­ha kris­tit­ty­jen sa­non­ta, joka juon­taa juu­ren­sa vie­lä van­hem­mas­ta vir­res­tä, jos­sa kii­te­tään Jee­suk­sen ris­tis­tä. Lau­lus­sa ris­tis­tä on tul­lut it­sen­sä vas­ta­koh­ta: ri­kol­lis­ten te­loi­tus­vä­li­neen si­jaan se on­kin ku­nin­kaal­li­nen vii­ri. Vir­si 72 – Nyt lie­huu vii­ri Ku­nin­kaan – on ky­sei­sen vir­ren kään­nös.

Kirk­ko­vuo­des­sa juu­ri al­ka­nut paas­to­nai­ka kään­tää kat­seem­me Jee­suk­sen ris­tiin. Se on sa­maan ai­kaan pe­lot­ta­va ja loh­dut­ta­va, ka­ma­la ja kau­nis. Ris­tiin­nau­lit­se­mi­nen oli eri­tyi­sen jul­ma ja ki­vu­li­as te­loi­tus­ta­pa, joka osoit­taa, kuin­ka pa­haa jäl­keä ih­mi­nen voi­kaan saa­da ai­kaan niin tah­to­es­saan. Sa­maan ai­kaan Jee­suk­sen ris­ti on kui­ten­kin niin iha­na ja kau­nis, et­tä sii­tä teh­dään lau­lu­ja ja sitä kan­ne­taan merk­ki­nä kau­las­sa. Kau­neus ei ole sii­nä, mil­tä Jee­suk­sen ris­ti näyt­tää, vaan mitä sil­lä on saa­tu ai­kaan. Tuol­la kau­niil­la ja iha­nal­la Jee­suk­sen ris­til­lä on kaik­ki mei­dän syyl­li­syy­tem­me ja syn­tim­me so­vi­tet­tu ja an­teek­si an­net­tu.

Ris­tis­tä on tul­lut it­sen­sä vas­ta­koh­ta mei­tä var­ten: Jee­suk­sen tuo­mio on mei­dän va­pau­tem­me, hä­nen ran­gais­tuk­sen­sa on mei­dän voit­tom­me ja hä­nen kuo­le­man­sa on mei­dän elä­mäm­me. Ku­nin­kaal­li­se­na vii­ri­nä ris­ti ju­lis­taa meil­le voit­toa kai­kes­ta pa­has­ta ja kai­kes­ta syn­nis­tä. Kun oma­tun­to syyt­tää, kun pa­hat sa­nat, teot ja jopa aja­tuk­set vai­vaa­vat, ris­ti ju­lis­taa ne kaik­ki jo voi­te­tuik­si.

Oi ter­ve, toi­vo ai­noa!

Vain ris­tiin kat­soo syn­ti­nen.

Myös kär­si­myk­sen ai­ka­na

me ylis­täm­me Voit­ta­jaa.

(Vir­si 72:6)

Juk­ka Pe­ran­to

Pas­to­ri, Py­hän Ma­ri­an lu­te­ri­lai­nen seu­ra­kun­ta, Rau­ma