Vih­doin läm­pö­ti­la on ko­hon­nut nol­lan tie­noil­le, jopa plus­san puo­lel­le, us­kal­taa siis to­de­ta, et­tä ke­vät on saa­pu­mas­sa. Ih­mi­set­kin al­ka­vat he­räil­lä omas­ta tal­vi­hor­rok­ses­taan ja huo­maan it­se­kin, kuin­ka va­lon li­sään­ty­es­sä, lu­men su­la­es­sa ja lin­tu­jen lau­la­es­sa sitä al­kaa ihan huo­maa­mat­ta suun­ni­tel­la ke­vät­tä ja ke­sää. Tämä vai­he vuo­des­ta nä­kyy si­jais­per­heen elä­mäs­sä usein myös si­joi­tet­tu­jen las­ten bi­o­lo­gis­ten su­ku­lais­ten ak­ti­voi­tu­mi­sel­la, to­sin toi­sis­sa per­heis­sä enem­män ja toi­sis­sa vä­hem­män.

En ole näi­den vuo­sien ai­ka­na yl­lät­ty­nyt sii­tä, kuin­ka tämä toi­min­nan muu­tos nos­taa pää­tään joka ker­ta ke­vään saa­pu­es­sa. Kuka ei ha­lu­ai­si haa­veil­la, unek­sia ja suun­ni­tel­la tu­le­vaa. Mik­si kui­ten­kin sa­mal­la tämä ai­he ai­heut­taa niin suur­ta ris­ti­rii­taa omis­sa aja­tuk­sis­sa ja tun­te­muk­sis­sa, sekä muu­tok­sia per­he­dy­na­mii­kas­sa?

Näin ke­vään nur­kil­la mei­dän per­hees­säm­me asus­ta­vien si­joi­tet­tu­jen las­ten pu­heis­sa ko­ros­tu­vat eri­lai­set suun­ni­tel­mat ja bi­o­per­hei­den kans­sa käy­dyt kes­kus­te­lut en­tis­tä enem­män. Nyt kun lap­set ovat kas­va­neet ja al­ka­neet ym­mär­tä­mään enem­män sitä, mitä toi­nen te­kee ja saa, ai­heut­taa tämä las­ten vä­lil­lä eri­pu­raa. Lä­hes jo­ka­päi­väis­tä on kers­ku­mi­nen ja ”läl­lät­te­ly” las­ten vä­lil­lä, jopa it­kuk­si ja rii­dak­si as­ti.

Bi­o­lo­gis­ten su­ku­lais­ten ta­paa­mi­nen on jat­ku­va eri­ar­voi­suut­ta ko­ros­ta­va ti­lan­ne. Yk­si ta­paa van­hem­pi­aan use­as­ti, toi­nen har­vem­min, mut­ta kes­tol­taan pi­dem­pään ja kol­mas ei juu­ri ni­mek­si­kään. Yh­del­le oma bi­o­lo­gi­nen mum­mu on lu­van­nut ju­na­mat­kan, toi­nen suun­nit­te­lee su­ku­lais­ten­sa kans­sa ke­sä­lo­maa ja yh­del­lä ei ole tie­toa ta­va­taan­ko ke­sä­lo­mal­la ol­len­kaan. Toi­sel­le os­te­taan ta­va­tes­sa ki­vo­ja jut­tu­ja, toi­nen jou­tuu tyy­ty­mään ”vain” pa­rin tun­nin leik­ki­het­keen. ”Miks toi saa, mut mä en?” on va­li­tet­ta­van ylei­nen ky­sy­mys las­ten suus­ta.

Kuin­ka pit­käl­le on men­tä­vä ja mah­dol­lis­tet­ta­va eri taus­tois­ta ja ti­lan­teis­ta tu­le­vien las­ten tasa-ar­voi­suus kes­ke­nään? Riit­tää­kö, et­tä si­jais­per­heen si­säl­lä jo­kai­nen lap­si saa sa­man mää­rän rak­kaut­ta, sa­mat bo­nus­mum­mut ja -pa­pat sekä sa­mat mah­dol­li­suu­det, vaik­ka bi­o­lo­gi­set su­ku­lai­set toi­mi­si­vat hy­vin eri­ar­voi­ses­ti? Vai pi­täi­si­kö si­jais­per­heen tar­jo­ta toi­sel­le se ”puut­tu­va” ju­na­mat­ka? On­han sel­vää, et­tä elä­mä ei ai­na ole rei­lua ja tätä elä­män re­a­li­teet­tia ha­lu­an lap­sil­le­ni opet­taa­kin, mut­ta mi­ten näis­sä ra­jois­sa ta­sa­pai­noil­laan? Vai ote­taan­ko suo­si­ol­la vas­taan ”p*ska mut­si” -tit­te­li, kun toi­nen sai jo­tain, mitä toi­nen ei.

Ro­sa­lia Brei­der

Per­he­hoi­ta­ja, lä­hi­hoi­ta­ja (sd.)