Rosalia Breider: Tasapainoilua sijaisperheessä
Vihdoin lämpötila on kohonnut nollan tienoille, jopa plussan puolelle, uskaltaa siis todeta, että kevät on saapumassa. Ihmisetkin alkavat heräillä omasta talvihorroksestaan ja huomaan itsekin, kuinka valon lisääntyessä, lumen sulaessa ja lintujen laulaessa sitä alkaa ihan huomaamatta suunnitella kevättä ja kesää. Tämä vaihe vuodesta näkyy sijaisperheen elämässä usein myös sijoitettujen lasten biologisten sukulaisten aktivoitumisella, tosin toisissa perheissä enemmän ja toisissa vähemmän.
En ole näiden vuosien aikana yllättynyt siitä, kuinka tämä toiminnan muutos nostaa päätään joka kerta kevään saapuessa. Kuka ei haluaisi haaveilla, uneksia ja suunnitella tulevaa. Miksi kuitenkin samalla tämä aihe aiheuttaa niin suurta ristiriitaa omissa ajatuksissa ja tuntemuksissa, sekä muutoksia perhedynamiikassa?
Näin kevään nurkilla meidän perheessämme asustavien sijoitettujen lasten puheissa korostuvat erilaiset suunnitelmat ja bioperheiden kanssa käydyt keskustelut entistä enemmän. Nyt kun lapset ovat kasvaneet ja alkaneet ymmärtämään enemmän sitä, mitä toinen tekee ja saa, aiheuttaa tämä lasten välillä eripuraa. Lähes jokapäiväistä on kerskuminen ja ”lällättely” lasten välillä, jopa itkuksi ja riidaksi asti.
Biologisten sukulaisten tapaaminen on jatkuva eriarvoisuutta korostava tilanne. Yksi tapaa vanhempiaan useasti, toinen harvemmin, mutta kestoltaan pidempään ja kolmas ei juuri nimeksikään. Yhdelle oma biologinen mummu on luvannut junamatkan, toinen suunnittelee sukulaistensa kanssa kesälomaa ja yhdellä ei ole tietoa tavataanko kesälomalla ollenkaan. Toiselle ostetaan tavatessa kivoja juttuja, toinen joutuu tyytymään ”vain” parin tunnin leikkihetkeen. ”Miks toi saa, mut mä en?” on valitettavan yleinen kysymys lasten suusta.
Kuinka pitkälle on mentävä ja mahdollistettava eri taustoista ja tilanteista tulevien lasten tasa-arvoisuus keskenään? Riittääkö, että sijaisperheen sisällä jokainen lapsi saa saman määrän rakkautta, samat bonusmummut ja -papat sekä samat mahdollisuudet, vaikka biologiset sukulaiset toimisivat hyvin eriarvoisesti? Vai pitäisikö sijaisperheen tarjota toiselle se ”puuttuva” junamatka? Onhan selvää, että elämä ei aina ole reilua ja tätä elämän realiteettia haluan lapsilleni opettaakin, mutta miten näissä rajoissa tasapainoillaan? Vai otetaanko suosiolla vastaan ”p*ska mutsi” -titteli, kun toinen sai jotain, mitä toinen ei.
Rosalia Breider
Perhehoitaja, lähihoitaja (sd.)