Tuominen: Glögiä, glitteriä ja hermolääkkeitä
Maailmassa on kahdenlaisia jouluihmisiä. Toiset alkavat hyräillä Joulumaata heti, kun ruska hiipuu, ja toiset saavat kylmiä väreitä pelkästä tonttulakin näkemisestä.
Jouluihmiset tunnistaa helposti. Heidän kotinsa alkaa muistuttaa Stockmannin jouluikkunaa jo isänpäivään mennessä. Valoja viritellään, askarteluja väsätään, koristeita asetellaan ja lahjalistoja laaditaan – onhan joulu “vain kerran vuodessa”. He puhuvat glögistä kuin viinistä, kokoavat piparitaloja, jotka vaatisivat rakennusluvan ja käyttävät sanaparia “joulun taika” täysin vakavissaan.
Sitten on se toinen heimo. Ne, joille joulu on pakollinen projekti, joka on yksinkertaisesti hoidettava pois alta. Pitää selvitä kauppojen ruuhkista, keksiä lahja serkulle, jonka harrastuksesta ei ole aavistustakaan, varastaa kuusi ja hymyillä perhekuvassa kuin panttivanki. He elävät joulukuun lähinnä hermolääkkeillä ja kahvilla, ja toivovat, että joku keksisi aikakoneen, jolla voisi hypätä suoraan tammikuun alennusmyynteihin.
Jouluihmiset sanovat, että tärkeintä on tunnelma. He ovat ehkä oikeassa, mutta tunnelma ei synny, jos sitä täytyy tuottaa hiki hatussa. Kun piparit palavat, anoppi haukkuu rosollin, lahjapaperi loppuu ja kynttilä laukaisee palohälyttimen, tunnelma on yleensä jotain aivan muuta.
Joulukuun todellinen ihme on se, että ihmiset ylipäätään selviävät siitä hengissä. Pankkitili vuotaa, jokaisesta mainoksesta huutaa tonttu ja puntari anelee armoa.
Silti lopulta molemmat heimot päätyvät samaan paikkaan: hiljaiseen hetkeen, kun lumi sataa, kinkku on syöty ja kukaan ei enää muista, kuka unohti ostaa servetit. Siinä hetkessä jouluihmiset huokaavat onnesta – ja ne toiset helpotuksesta. Ja ehkä juuri siinä – yhteisessä hengähdyksessä – piilee se kuuluisa joulun taika.
Arttu Tuominen
Porilainen kirjailija ja ympäristöinsinööri, joka ammentaa luomisvimmansa porilaisesta hulluudesta, rannikon luonnosta ja Selkämeren aalloista.
