Ke­sä­mök­ki on suo­ma­lai­nen unel­ma. Oma ja yk­si­tyi­nen rau­hal­li­suu­den kei­das ve­den ää­rel­lä. Paik­ka, jos­sa voi hen­git­tää sy­vään, kuun­nel­la hil­jai­suut­ta ja la­tau­tua ras­kaan työ­vii­kon jäl­keen gril­la­ten ja kir­jaa lu­kien.

En­sin pi­tää kui­ten­kin lait­taa pai­kat kun­toon tal­vi­te­loil­ta. Ke­vään en­sim­mäi­nen reis­su mö­kil­le suo­ri­te­taan­kin ta­ka­kont­ti täyn­nä työ­ka­lu­ja, maa­lia ja sii­vou­säm­pä­rei­tä. Pe­ril­lä odot­taa tal­ven jäl­jil­tä vi­nos­sa ole­va lai­tu­ri, pai­koil­taan kei­kah­ta­nut ha­ra­va-an­ten­ni ja kasa pui­ta, jot­ka pi­tää sa­ha­ta, pilk­koa ja pi­no­ta. Nur­mik­ko­kin on eh­ti­nyt kas­vaa hen­ki­lö­koh­tai­sek­si pro­jek­tik­si.

Kun ke­vään as­ka­reet on suo­ri­tet­tu, pi­tää al­kaa suun­ni­tel­la tu­le­van ke­sän ura­koi­ta. Te­ras­sin kai­teet pi­tää uu­sia, va­ras­ton kat­to pai­ka­ta, kais­li­kot rai­va­ta ja kai­vaa pa­ri­kym­men­tä kan­toa maas­ta.

Yh­den mök­ki­päi­vän ai­ka­na eh­tii teh­dä kai­ken sen, mitä kau­pun­gis­sa siir­tää huo­mi­sel­le: kan­taa, kor­ja­ta, kuok­kia ja huo­kail­la. Mök­ki on­kin ai­noa paik­ka, jos­sa le­vä­tään te­ke­mäl­lä enem­män töi­tä kuin ko­to­na.

Mö­kil­lä ih­mi­nen koh­taa myös luon­non. Luon­to vas­taa hyt­ty­sil­lä, pun­keil­la, hii­ril­lä ja vä­li­ka­tol­la pe­si­vil­lä am­pi­ai­sil­la. Ve­sil­le­kin te­ki­si mie­li, mut­ta lui­hin ja yti­miin po­rau­tu­va poh­jois­tuu­li ja vaa­kaan piis­kaa­va rän­tä­sa­de aja­vat si­säl­le läm­mit­te­le­mään. Oma lu­kun­sa ovat myös yl­lät­tä­en ja pyy­tä­mät­tä pi­haan kur­vaa­vat mök­ki­vie­raat, jot­ka saa­pu­vat juu­ri kun kla­pit on pi­not­tu ja nau­la­rep­pu ri­pus­tet­tu suu­liin roik­ku­maan.

Il­lal­la sitä is­tuu sau­nan jäl­keen lai­tu­rin reu­nal­la, kat­soo jär­vel­le ja ajat­te­lee, et­tä nyt on rau­hal­lis­ta. Sil­loin muis­taa, et­tä huo­men­na pi­täi­si vie­lä maa­la­ta se yk­si sei­nä ja suo­ris­taa rep­sot­ta­va sa­de­kou­ru. Ja sil­ti – jos­sain sii­nä het­kes­sä, kun au­rin­ko las­kee ja kaik­ki on het­ken val­mis­ta, ym­mär­tää mik­si tän­ne tuli. Le­pää­mään, tie­ten­kin.

Art­tu Tuo­mi­nen

Po­ri­lai­nen kir­jai­li­ja ja ym­pä­ris­töin­si­nöö­ri, joka am­men­taa luo­mis­vim­man­sa po­ri­lai­ses­ta hul­luu­des­ta, ran­ni­kon luon­nos­ta ja Sel­kä­me­ren aal­lois­ta.