Ele­tää iha hel­mi­kuu lop­pu­päi­vii, ei­le oli Mat­ti ja iha täys­kuu. Ens­vii­kol sit taas pu­a­les­tas Ka­le­va­la­päi­vä ja kar­kaus­päi­vä­ki, joka ny sit lo­pet­taa tää hel­mi­kuu.

Mat­ti o sem­mo­ne poi­ka, et siit taas sit ränt­tää luk­kee Vil­ku­na eep­pok­sest, mitä kaik­kee Mat­tii oi­kee kuu­luu, mut täs ny iha här­syks vaa et, ”Mim­mo­ne il­ma Mati päi­vän, ni sem­most sit koko ke­vät.” Ei­li­ne täys­kuu se­vot­ti sää­ke­ris­ti taas mone ns. kuu­hul­lu pää, ko viä py­hä­aa­mu­nak­ki oli nii kom­mee kuu­sil­ta yli joje ja ti­a­noot va­las­tu­nas. It­te ih­me­kyl nu­kui ny täys­kuust hu­a­li­mat, mut unis oli vah­va pa­nos­tus eh­toos­ti lu­je­tust Alek­si kir­jast. Tart­tis kyl muis­taa se as­ja­tun­ti­joit­te oor­te­li, et­tei en­ne nuk­ku­mist se suu­rem­pii mi­ä­le­lii­ku­tuk­sii. Tai­taa just tua tom­mo­ne val­vo­mi­ne täy­re kuu kor­vil ol kaik­kei ylei­sint, ai­na­ki ih­mis­te puh­heis. No sil­lo yäk­kön sai­ra­las ti­ä­si oma osas­to yä­kuk­ku­jat tasa tark­kaa ja se, et noli ain ne sa­mat van­huk­set. Mul oli ta­pan et pruu­ka­si käs­kee fun­tee­raa jot­tai mi­a­luist nu­a­ruus­muis­too, ni kyl se uni sit tul­lee. Ei sil­lo uni­lääk­keit pop­sit­tu nin­ko kuu­lem­ma nyte. It­te­kä e ol viä tois­ta­seks sem­most ot­ta­nu ja ole näi van­ha ja vois san­noo et herk­kä­u­ni­ne­ki.

Liu­kast o vaa erel­lee ja ei­le, ko ol­tii Tam­pe­reel te­at­te­ris Pi­af­fii kat­to­mas oli lin­ja­pii­lii fun­tee­ra­te kyl su­lat tiät, mut en­ne­ko park­kip­las­silt pää­sit hi­vut­tau­tuu ase­mal, oli­ki to­ti­set pai­kat ja sit eh­toos­ti vi­ä­lä­ki hul­lum­paa liuk­kaut. Jo au­tost as­tuis oli en­sim­mäi­ne mum­mo ku­mos. Kii­tos muu­te Ko­tei pu­a­lest po­ru­kal taas ki­vast reis­sust. Oli se Tam­pe­ree Pi­af­fi to­rel vah­vaa esit­tä­mist, mut­tei mee po­ri­lais­te sil­ti yh­tää tart­te hä­vet kyl­lä­kä stää Maa­ri­ti muu­ta­ma vu­a­re ta­kast pik­ku var­pus­tak­ka, vaik­kei niit ny iha yks yh­tee ver­rat voik­ka. Kyl sem­mo­sil ää­ni­va­roil va­rus­tet­tu lau­la­ja olis ina on­nel­li­sem­ma ja hel­pom­ma elä­mä toi­vo­nu ai­ka­nas saa­va el­lää, mut kuka stää toi­se elä­mäst lop­pui lo­puks eres os­saa se enem­pää san­noo.

Pal­laa toho liuk­kau­tee ny viä toi­sel kan­tilt, ko joku päi­vä oli avii­sis kuva muk­sui ra­kas­ta­mast ul­ko­lei­kist na­pa­kel­kal. Har­vo niit en­nää näk­kee ja toi­vos­ki et tom­mo­ne kan­sa­pe­rin­teeks­ki lu­et­ta­va lys­ti tu­lis taas ylei­sem­mäks. Rak­kaal lap­sel o mont nim­mee ja tääl sa­no­taa na­pa­kelk­kaa lemp­paa­naks, jos­sai taas huij­ja­kaks, hoij­ja­kaks ja tai­taa viä muit­ki nim­mii sil ol. Tos joje jääl oli ai­ka­nas meil­lä­ki lemp­paa­na ja mo­net haus­kat se kans.

Lop­pu­vii­kost sit saa­raa uus pre­si­tent­ti­ki vir­kaas ja näh­rää muut­tuu­ko mik­kää? No ny­kyst pre­si­tent­ti­par­rii kyl­lä­ki pas­saa kai­kest ku­lu­neest kiit­tää ja toi­vot­taa ter­veyt ja mu­ka­vii vap­paam­ma elä­mä ai­koi koko fa­mil­jal…

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos