Eläm­me ai­kaa, jol­loin hy­vin moni ko­kee yk­si­näi­syyt­tä syys­tä tai toi­ses­ta. Ym­pä­ril­lä saat­taa ol­la pal­jon ih­mi­siä ja elä­män täyt­tää ruuh­ka­vuo­det tai mo­net muu­ta asi­at. Ulos­päin näyt­tää sil­tä, et­tä elä­mä on täyn­nä jän­nit­tä­viä het­kiä ja elä­mäs­sä vai­kut­taa hy­vin­kin laa­ja so­si­aa­li­nen ver­kos­to, jos­sa saa ko­kea vuo­ro­vai­ku­tus­ta tois­ten ih­mis­ten kans­sa.

Usein on kui­ten­kin niin, et­tä me olem­me mes­ta­rei­ta pi­tä­mään ”ku­lis­se­ja” yl­lä, jot­ta ku­kaan ei huo­mai­si, et­tä kai­ken kes­kel­lä ko­em­me suur­ta yk­si­näi­syyt­tä. Se konk­re­ti­soi­tuu vas­ta sii­nä vai­hees­sa, kun päi­vän as­ka­rei­den jäl­keen tu­lee ko­tiin ja lait­taa oven kiin­ni to­de­tak­seen kuin­ka ei ole ke­tään, jon­ka kans­sa ja­kai­si elä­män tär­kei­tä asi­oi­ta. Täl­lai­nen elä­män­ti­lan­ne ei toki kos­ke­ta kaik­kia ih­mi­siä, mut­ta kui­ten­kin hy­vin mo­nia. Kun olen tätä kaik­kea aja­tel­lut, on vii­me päi­vien ai­ka­na mie­les­sä­ni soi­nut lau­lu: Ju­ma­la ei unoh­da sua kos­kaan. Mie­les­tä­ni lau­lu ker­too hie­nol­la ta­val­la sii­tä, kuin­ka ih­mi­set saat­ta­vat mei­dät unoh­taa, mut­ta Ju­ma­la ei kos­kaan.

Täs­tä­hän Jee­sus­kin muis­tut­ti ai­ka­lai­si­aan ker­to­mal­la tuh­laa­ja­poi­ka­ver­tauk­sen. Luuk. 15:11–24.

Ker­to­muk­ses­sa poi­ka toi­mii epä­kun­ni­oit­ta­vas­ti isään­sä koh­taan ja hä­päi­see isän­sä, per­heen ja naa­pu­rus­ton edes­sä. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta isä an­taa po­jan toi­mia oman tah­don mu­kaan, ja sen seu­rauk­se­na poi­ka me­net­tää kai­ken mitä hä­nel­lä oli. Kun poi­ka ta­ju­aa tä­män, hän me­nee it­seen­sä ja käy seu­raa­van­lai­sen vuo­ro­pu­he­lun it­sen­sä kans­sa. Luuk. 15:17–18. Niin hän meni it­seen­sä ja sa­noi: ”Kuin­ka mo­nel­la mi­nun isä­ni palk­ka­lai­sel­la on yl­tä­kyl­lin lei­pää, mut­ta minä kuo­len tääl­lä näl­kään! Minä nou­sen ja me­nen isä­ni tykö ja sa­non hä­nel­le: Isä, minä olen teh­nyt syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja si­nun edes­sä­si.” Oli­si luul­lut, et­tä hä­nel­lä ei ole mi­tään asi­aa isän ko­tiin sen jäl­keen, mi­ten hän oli toi­mi­nut isään­sä koh­taan.

On loh­dut­ta­vaa to­de­ta, et­tä Tai­vaal­li­nen Isä ei unoh­da ih­mis­tä. Niin kävi myös tuh­laa­ja­po­jan koh­dal­la. Luuk. 15:20. Ja hän nou­si ja meni isän­sä tykö. Mut­ta kun hän vie­lä oli kau­ka­na, näki hä­nen isän­sä hä­net ja ar­mah­ti hän­tä, juok­si hän­tä vas­taan ja lan­ke­si hä­nen kau­laan­sa ja suu­te­li hän­tä hel­läs­ti. Isä an­toi an­teek­si, ja Poi­ka sai uu­den elä­män. Tätä sa­maa voi­daan ko­kea vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. Oli­pa elä­mäm­me ti­lan­ne min­kä­lai­nen ta­han­sa, ai­na voi tul­la Isän luok­se. Hän an­taa syn­nit an­teek­si ja tuo tu­le­vai­suu­den ja toi­von yk­si­näi­sen elä­mään.

Tuo­mo Aho­nen

Avain­seu­ra­kun­nan pas­to­ri

Tuomo Ahonen