Jee­suk­sen ker­to­mus tuh­laa­ja­po­jas­ta (Luuk. 15:11–32) on yk­si Raa­ma­tun pu­hut­te­le­vim­mis­ta ver­tauk­sis­ta. Se avaa nä­ky­män Ju­ma­lan sy­dä­meen ja pal­jas­taa, mil­lai­nen Isä Ju­ma­la on. Kyse ei ole vain yh­des­tä per­hees­tä tai kah­des­ta po­jas­ta, vaan ih­mi­sen ja Ju­ma­lan vä­li­ses­tä suh­tees­ta, joka sär­kyy ja voi tul­la jäl­leen ehe­äk­si.

Nuo­rem­pi poi­ka ha­lu­aa ir­ti. Hän vaa­tii osuu­ten­sa ja läh­tee kau­as, pois ko­dis­ta ja isän kat­seen al­ta. Va­paus näyt­tää en­sin hou­kut­te­le­val­ta, mut­ta muut­tuu vä­hi­tel­len tyh­jyy­dek­si. Omai­suus ka­to­aa, ys­tä­vät hä­vi­ä­vät ja näl­kä pal­jas­taa to­del­li­sen ti­lan­teen. Kaik­kein sy­vin hätä ei kui­ten­kaan ole fyy­si­nen puu­te, vaan se, et­tä yh­teys isään on kat­ken­nut. Kun poi­ka me­nee it­seen­sä, syn­tyy kään­ne. Tie ta­kai­sin al­kaa ka­tu­muk­ses­ta ja re­hel­li­syy­des­tä.

Isän toi­min­ta on ker­to­muk­sen ydin. Hän nä­kee pa­laa­van po­jan jo kau­kaa, juok­see vas­taan ja sul­kee sy­liin­sä. Ei vaa­ti­muk­sia, ei eh­to­ja, ei ran­gais­tus­ta. An­teek­si­an­to an­ne­taan en­nen kuin poi­ka eh­tii esit­tää pyyn­tö­ään lop­puun. Tämä on Ju­ma­lan ar­mo: rak­kaus, joka et­sii ek­sy­nei­tä ja pa­laut­taa ar­von. Poi­ka ei pa­laa palk­ka­lai­se­na, vaan lap­se­na.

Van­hem­man po­jan re­ak­tio pal­jas­taa toi­sen­lai­sen ek­sy­mi­sen. Ul­koi­nen kuu­li­ai­suus voi kät­keä si­säi­sen etäi­syy­den. Kat­ke­ruus ja ver­tai­lu es­tä­vät ilon. Isän sa­nat ovat kut­su myös hä­nel­le: kaik­ki on ol­lut tar­jol­la koko ajan, mut­ta sy­dän on jää­nyt juh­lan ul­ko­puo­lel­le. Tämä ver­taus ker­too Ju­ma­las­ta, joka iloit­see jo­kai­ses­ta löy­ty­nees­tä. Tai­vaas­sa iloi­taan, kun ka­don­nut pa­laa ko­tiin. Ar­mo ei ole an­sait­tua, vaan lah­ja. Ju­ma­la on Isä, joka ei luo­vu lap­sis­taan, vaan odot­taa, et­sii ja ot­taa vas­taan. Tämä lu­paus kan­taa sil­loin­kin, kun tie on kul­ke­nut kau­as.

Pet­ja Pi­no­mä­ki

Meri-Po­rin seu­ra­kun­nan seu­ra­kun­ta­pas­to­ri

Petja Pinomäki