Pas­to­ri­na olen näh­nyt lä­hel­tä, kuin­ka kil­pai­lu omas­ta ajan­käy­tös­täm­me voi ol­la erit­täin ko­vaa. Har­ras­tuk­set, vas­tuut ja kai­ken­lai­set si­tou­tu­mi­set suo­ras­taan än­ke­ä­vät tä­män päi­vän kii­rei­sen ih­mi­sen ka­len­te­riin lu­paa ky­sy­mät­tä. Le­pää­mi­nen, rau­hoit­tu­mi­nen ja ihan vaan ole­mi­nen voi­vat jää­dä to­teu­tu­mat­ta, el­lei niil­le va­raa ai­kaa ja sano ”ei” jol­le­kin, mikä tah­toi­si tuon­kin ajan täyt­tää ja vie­dä meil­tä le­von pois.

Sik­si ha­lu­an­kin haas­taa jo­kais­ta va­raa­maan ai­kaa pait­si fyy­si­sel­le ja hen­ki­sel­le myös hen­gel­li­sel­le le­vol­le. Le­vol­le, jos­ta Jee­sus pu­huu Raa­ma­tus­sa muun mu­as­sa näin: ”Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von.” (Matt. 11:28)

Tämä lepo löy­tyy siis siel­tä, mis­sä Jee­sus on, ja hän on lu­van­nut ol­la siel­lä, mis­sä hä­nen sa­naan­sa saar­na­taan, ih­mi­siä kas­te­taan ja seu­ra­kun­ta käy hä­nen eh­tool­lis­pöy­tään­sä. Toi­sin sa­no­en, Jee­sus löy­tyy kir­kos­ta. Siel­lä hän an­taa vii­kos­ta toi­seen le­pon­sa ja rau­han­sa meil­le, jot­ka mo­nin ta­voin vä­sym­me ja uu­vum­me ja jot­ka ri­kom­me lä­him­mäi­si­äm­me ja Ju­ma­laa vas­taan. Hän an­taa rau­han, joka yl­tää huo­noim­paan­kin omaan­tun­toon as­ti, sil­lä sel­lais­ta syn­tiä ja vää­ryyt­tä ei ole, mitä hän ei an­teek­si an­tai­si.

Niin tyh­jyyt­tään am­mot­ta­viin kuin lii­an täy­teen ah­det­tui­hin ka­len­te­rei­hin tah­don siis an­taa var­man ja va­kaan vin­kin: va­raa ja rai­vaa ti­laa sun­nun­tai­päi­viin, ja mer­kit­se sin­ne ”kirk­ko­päi­vä”. Sil­lä voi­ko ol­la pa­rem­paa ta­paa aloit­taa uu­si viik­ko, kuin teh­dä se puh­taal­la omal­la­tun­nol­la?

Juk­ka Pe­ran­to

Pas­to­ri, Py­hän Ma­ri­an lu­te­ri­lai­nen seu­ra­kun­ta, Rau­ma