Maa­il­mam­me on täyn­nä uh­ka­ku­via. Kai­paam­me tur­vaa, mut­ta mis­tä sen löy­däm­me. Il­mas­ton­muu­tos, luon­non­ka­tast­ro­fit, so­dat, pan­de­mi­at jne. luo­vat pel­koa tu­le­vai­suu­des­ta. Jo Jee­sus sa­noi, et­tä tu­lee ai­ka, jol­loin ih­mi­set me­neh­ty­vät pe­lä­tes­sään, mikä maan­pii­riä koh­taa.

Ih­mi­nen ko­et­taa tor­jua näi­tä uh­kia, mut­ta ne ovat niin suu­ria, et­tä moni ei pys­ty us­ko­maan ih­mi­sen ky­kyyn tor­jua nii­tä. Tar­vit­sem­me us­koa, et­tä on joku suu­rem­pi, joka hal­lit­see tä­män kai­ken. Mi­hin sit­ten voim­me lait­taa tur­vam­me.

”Si­nun tur­va­si on iki­ai­ko­jen Ju­ma­la”, va­kuut­taa Raa­mat­tu. Ju­ma­lan las­ten tur­val­li­suu­des­ta ker­to­vas­sa hen­gel­li­ses­sä lau­lus­sa sa­no­taan ”Kun on tur­va Ju­ma­las­sa, tur­vas­sa on pa­rem­mas­sa, kuin on täh­ti tai­va­hal­la, lin­tu emon sii­ven al­la. Käy­köön myö­ten taik­ka vas­taan, ei­pä hyl­kää Isä las­taan, Her­ra oh­jaa par­haak­sem­me kaik­ki vai­heet päi­viem­me.”

Uu­si Tes­ta­ment­ti ker­too, mi­ten Jee­suk­sen luo kan­net­tiin hal­vaan­tu­nut mies. Vä­en­tun­gok­sen täh­den hä­net las­ket­tiin ka­ton läpi Jee­suk­sen eteen. Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Poi­ka­ni ole tur­val­li­sel­la mie­lel­lä, si­nun syn­ti­si an­ne­taan si­nul­le an­teek­si.”

Jee­suk­sen luo­na löy­däm­me tur­va­pai­kan. Kun tie­däm­me, et­tä rik­ko­muk­sem­me on an­net­tu an­teek­si Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­man täh­den, mei­dän ei tar­vit­se pe­lä­tä, mi­ten mei­dän käy, kun ker­ran jou­dum­me te­ke­mään ti­liä elä­mäs­täm­me Ju­ma­lan edes­sä. Jee­sus, Kris­tus, Ju­ma­lan Poi­ka, kär­si mei­dän syn­tiem­me ran­gais­tuk­sen. Kun pyy­däm­me Jee­suk­sen elä­mäm­me tur­vak­si, voim­me kai­kes­sa luot­taa Ju­ma­laan. Hän aut­taa mei­tä hal­ki elä­män ei­kä hyl­kää mei­tä van­huu­des­sam­me­kaan.

Ee­ro Hok­ka­nen

Nak­ki­lan Hel­lun­tai­seu­ra­kun­ta