Olen kan­ta­nut ris­tiä mu­ka­na­ni vuo­des­ta 1985. Sil­loin, äi­tien­päi­vä­nä, oli kon­fir­maa­ti­o­päi­vä­ni. Ris­ti kul­kee mu­ka­na­ni kau­las­sa, kor­va­ko­rui­na tai puu­ris­ti­nä tas­kus­sa­ni. Ai­kai­sem­min­kin toki, kun ris­ti on kas­tees­sa mei­hin piir­ret­ty. Ris­ti on konk­reet­ti­nen muis­tu­tus ja merk­ki lu­nas­tuk­ses­ta. Jee­sus kuo­li ris­til­lä, jot­ta si­nul­la ja mi­nul­la oli­si tie au­ki ian­kaik­ki­seen elä­mään. Jee­sus on elä­mäm­me tuki ja tur­va.

Vii­me sun­nun­tai­na ju­ma­lan­pal­ve­luk­sien ai­hee­na oli rak­kau­den kak­sois­käs­ky. Jee­sus sa­noi: ”Ra­kas­ta­kaa toi­si­an­ne! Niin kuin minä olen ra­kas­ta­nut tei­tä, ra­kas­ta­kaa te­kin toi­nen toi­si­an­ne.” (Joh. 13: 34)

Rak­kau­des­sa on myös ris­tin­merk­ki. Ris­tin pys­ty­puus­sa nä­em­me suh­teem­me Ju­ma­laan: ”ra­kas­ta Her­raa Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si ja koko voi­mal­la­si.” Ris­tin poik­ki­puus­sa voim­me näh­dä suh­teem­me lä­him­mäi­siim­me: ”ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si.” Kun nämä kak­si ulot­tu­vuut­ta on kun­nos­sa, muo­dos­tuu niis­tä hyvä ja täy­si­pai­noi­nen elä­mä.

Täs­sä ko­vien vaa­ti­mus­ten ajas­sa voi­sim­me pu­hua rak­kau­den kol­mois­käs­kys­tä: mei­dän rak­kau­des­ta Ju­ma­laan, rak­kau­des­ta lä­him­mäi­seen, mut­ta myös rak­kau­des­ta it­se­äm­me koh­taan. Ju­ma­la ra­kas­taa mei­tä sel­lai­se­na kuin olem­me. Hän on mei­tä koh­taan ar­mol­li­nen. Hän ra­kas­taa, vaik­ka olem­me­kin jos­kus han­ka­lia. Mik­si em­me siis nä­ki­si it­se­äm­me ar­vok­kaa­na ja oli­si it­sel­lem­me ar­mol­li­sia? On pal­jon hel­pom­paa ol­la ar­mol­li­nen lä­him­mäi­sel­le ja ra­kas­taa hän­tä sel­lai­se­na kuin hän on. Huo­men­na aa­mul­la he­rä­tes­sä­si ja pei­liin kat­so­es­sa­si, ko­kei­le lau­sua ää­neen ru­kous: ”Olen upea, sil­lä Ju­ma­la on mi­nut luo­nut. Olen ar­vo­kas, sil­lä Ju­ma­la ra­kas­taa mi­nua. Kau­nis olen Ju­ma­lan sil­mis­sä.” Aa­men.

Ca­ri­ta Män­ty­saa­ri

Di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä, Kes­ki-Po­rin seu­ra­kun­ta