Ark­ki­piis­pa eme­ri­tus John Vikst­röm on kir­joit­ta­nut meil­le lä­hei­sen me­net­tä­neil­le: Hyvä ys­tä­vä. Kut­sun si­nua ys­tä­väk­si, sil­lä tun­nem­me toi­si­am­me sii­nä, et­tä jaam­me meil­le tär­ke­än lä­him­mäi­sen me­net­tä­mi­sen ko­ke­muk­sen.

Päi­viem­me kart­tu­es­sa luo­pu­mi­nen ja suru ovat ene­ne­väs­ti läs­nä. Van­has­sa nor­ja­lai­ses­sa ru­nos­sa su­rua kut­su­taan mat­ka­kump­pa­nik­si ja ys­tä­väk­si. Ys­tä­väk­si, jol­la on meil­le an­net­ta­vaa. Suru ky­syy si­nul­ta ja mi­nul­ta: Tie­dät­kö, et­tä minä olen täs­sä sen vuok­si, et­tä sinä olet ra­kas­ta­nut?

Py­häin­päi­vän ai­ka muis­tut­taa lä­him­mäis­tem­me mer­ki­tyk­ses­tä. Tar­vit­sem­me tois­ta ih­mis­tä ja meil­lä on oi­keus ikä­vöi­dä omas­sa tah­dis­sam­me. Moni asia voi muis­tut­taa rak­kaas­ta. Oli­pa me­ne­tyk­sem­me ta­pah­tu­nut lä­hi­ai­ka­na tai vuo­sia sit­ten, lä­hei­sem­me saa muis­tua mie­leen lem­pi­vir­ren, lau­lun, tuok­sun tai pai­kan kaut­ta, jos­sa mei­dän on ol­lut hyvä ol­la.

Ku­kaan muu kuin me it­se, ei voi mää­ri­tel­lä tai sur­ra su­ru­am­me. Kai­ken­lai­set tun­teet saa­vat tul­la ja ol­la. Kris­tit­tyi­nä voim­me luot­taa jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­voon Ju­ma­lan läs­nä­o­los­sa, tai­vaan ko­dis­sa. Elet­ty rak­kaus ei kos­kaan ka­toa. Yh­des­sä ko­et­tu elää muis­tois­sam­me.

Nyt kat­se­lem­me vie­lä kuin ku­vas­ti­mes­ta, kuin ar­voi­tus­ta, mut­ta sil­loin nä­em­me kas­vois­ta kas­voi­hin. Nyt tie­to­ni on vie­lä va­ja­vais­ta, mut­ta ker­ran se on täy­del­lis­tä, niin kuin Ju­ma­la mi­nut täy­del­li­ses­ti tun­tee. Niin py­sy­vät nämä kol­me: us­ko, toi­vo, rak­kaus. Mut­ta suu­rin niis­tä on rak­kaus. 1. Kor 13:12–13.

Heli Ok­sa­nen

Kes­ki-Po­rin seu­ra­kun­ta­pas­to­ri

Heli Oksanen