Raa­ma­tun en­sim­mäi­ses­sä kir­jas­sa on pit­kä ja mie­len­kiin­toi­nen su­ku­his­to­ria. Se al­kaa Ab­ra­mis­ta ja Saa­rais­ta. Me tun­nem­me hei­dät pa­rem­min Ab­ra­ha­mi­na ja Saa­ra­na, kos­ka Ju­ma­la muut­ti myö­hem­min hei­dän ni­men­sä. Muis­tam­me, mi­ten Ju­ma­la an­toi Ab­ra­ha­mil­le käs­kyn läh­teä maas­taan, su­vus­taan ja isän­sä ko­dis­ta sii­hen maa­han, jo­hon Ju­ma­la it­se lu­pa­si hä­net joh­dat­taa. Hä­nes­tä tuli va­el­ta­ja. Hän vau­ras­tui. Kar­ja­lau­mat oli­vat suu­ria. Pal­ve­li­joi­ta oli pal­jon. ei vain kym­me­niä vaan sa­to­ja. Hä­net tun­net­tiin laa­jal­ti.

Her­ra il­mes­tyi hä­nel­le näys­sä ja lu­pa­si ol­la hä­nen kil­pen­sä ja an­taa hä­nel­le suu­ren pal­kan. Sil­loin Ab­ra­ham il­mai­si Her­ral­le su­run­sa sii­tä, et­tä hän kuo­lee lap­se­ton­na. Her­ra vei hä­net ulos, ja sa­noi:”Kat­so tai­vaal­le ja lue täh­det, jos tai­dat ne lu­kea. Niin pal­jon on si­nul­la ole­va jäl­ke­läi­siä.”

Mikä lu­paus. Ab­ra­ham us­koi lu­pauk­sen, “ja Her­ra luki sen hä­nel­le van­hurs­kau­dek­si”. Mut­ta vuo­det vie­ri­vät. Ab­ra­ham van­he­nee. 50, 60, 70, 80 vuot­ta. Ei jäl­ke­läis­tä, ei poi­kaa.

Saa­ra jär­kei­lee. Hän an­taa or­jat­ta­ren­sa Ab­ra­ha­mil­le si­vu­vai­mok­si. Haa­gar tu­lee ras­kaak­si. Hän yl­pis­tyy. Saa­ra louk­kaan­tuu ja ku­rit­taa or­ja­tar­taan. Haa­gar pa­ke­nee erä­maa­han ja poh­tii elä­mään­sä. Hän tie­si, et­tä Ab­ra­ham tun­net­tiin Ju­ma­laa pel­kää­vä­nä mie­he­nä. Hän oli kuul­lut Ab­ra­ha­min ker­to­van Ju­ma­lan joh­da­tuk­ses­ta per­heen­sä koh­dal­la.

Ju­ma­la? Vä­lit­täi­si­kö Ju­ma­la hä­nes­tä, or­jat­ta­res­ta?

Her­ran en­ke­li il­mes­tyy Haa­ga­ril­le ja roh­kai­see hän­tä pa­laa­maan emän­tän­sä luok­se. En­ke­li ker­too, et­tä Haa­gar syn­nyt­tää po­jan ja an­taa hä­nel­le ni­men Is­ma­el, “sil­lä Her­ra on kuul­lut si­nun hä­tä­si”. Haa­gar on ih­meis­sään ja sa­noo: ”Olen­ko minä täs­sä vi­lauk­sel­ta näh­nyt hä­net, joka mi­nut nä­kee?”.

Niin tuo erä­maan kai­vo sai ni­men La­hai-Roin kai­vo. Nimi mer­kit­see Mi­nut nä­ke­vän elä­vän Ju­ma­lan kai­vo. Kai­vo tun­net­tiin ni­mel­tä pit­kään. Ii­sak asui 40-vuo­ti­aa­na siel­lä Ne­ge­vis­sä, La­hai-Roin kai­von tie­noil­la. Näin lu­em­me Raa­ma­tus­ta.

Pari tu­hat­ta vuot­ta myö­hem­min koh­taam­me toi­sen nai­sen kai­vol­la. Hän­kin tu­lee kai­vol­le yk­sin, sil­lä hä­nel­lä­kin on on­gel­mia. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min 4. luku ker­too, mi­ten hän koh­taa Jaa­ko­bin kai­vol­la Sa­ma­ri­as­sa Jee­suk­sen. Jee­sus pyy­tää hä­nel­tä vet­tä ja­noon­sa. Ja nai­nen häm­mäs­tyy, kun juu­ta­lai­nen mies pu­hut­te­lee hän­tä, sa­ma­ri­a­lais­ta nais­ta.

Jee­sus sa­noo hä­nel­le sa­nat, jot­ka hän voi­si sa­noa tä­nään si­nul­le ja mi­nul­le:”Jo­kai­nen, joka juo tätä vet­tä, ja­no­aa jäl­leen, mut­ta joka juo sitä vet­tä, jota minä hä­nel­le an­nan, ei iki­nä ja­noa, vaan se vesi, jota minä hä­nel­le an­nan, tu­lee hä­nes­sä sen ve­den läh­teek­si, joka kum­pu­aa ian­kaik­ki­seen elä­mään.”Joh. 4:13,14

Sa­ma­ri­a­lai­nen nai­nen tun­nis­ti Mes­si­aan, unoh­ti ve­si­san­kon­sa kai­vol­le ja juok­si kau­pun­kiin ker­to­maan, ke­net hän oli koh­dan­nut. Sa­ma­ri­a­lai­set tu­li­vat ja us­koi­vat. Ja Jee­sus vii­pyi siel­lä kak­si päi­vää.

Tä­nään, pari tu­hat­ta vuot­ta tä­män koh­taa­mi­sen jäl­keen­kin pi­tää paik­kan­sa Je­sa­jan 12:3 “Te saat­te ilol­la am­men­taa vet­tä pe­las­tuk­sen läh­teis­tä.” Tule kai­vol­le!

Tuu­la Lö­wen­dahl

Rau­man Ad­vent­ti­seu­ra­kun­ta

Tuula Löwendahl