Osa meis­tä elää niin het­kes­sä, et­tei huo­li huo­mi­ses­ta edes kä­väi­se mie­les­sä. Kii­re elää ja ko­kea kaik­kea es­tää py­säh­ty­mäs­tä ja miet­ti­mäs­tä sy­väl­li­siä. Ker­ran tääl­lä vaan ele­tään, tur­hat miet­teet jää­kööt sik­seen! Ei­hän tur­ha mu­reh­ti­mi­nen ke­tään hyö­dy­tä­kään, yö­u­net­han sii­nä me­nee. Vii­saat va­rau­tu­vat ja hoi­ta­vat edun­val­von­nat ja kuo­lin­sii­vouk­set kun­toon. Sit­ten us­kal­taa rau­hoit­tua ja ol­la le­vol­li­sin mie­lin. Mut­ta riit­tää­kö meno ja mei­nin­ki elä­män si­säl­lök­si? Tai et­tä se­lus­ta on tur­vat­tu vau­rau­del­la ja va­kuu­tuk­sil­la? Mitä ta­pah­tuu sen jäl­keen, kun vauh­ti hii­puu ja kuo­lin­sii­vouk­sel­le an­ne­taan lop­pu­si­laus?

Rau­ha­ton oma­tun­to tai elä­män tar­koi­tuk­set­to­muus ei­vät pois­tu tor­ju­mal­la kiu­sal­li­set aja­tuk­set. Sen si­jaan ne muis­tut­ta­vat mei­tä Ju­ma­lan, Luo­jam­me ole­mas­sa­o­los­ta. Nyt Hän kut­suu mei­tä ta­kai­sin yh­tey­teen­sä. Sen Hän ker­too meil­le sel­väs­ti Raa­ma­tus­sa. Ju­ma­la an­toi meil­le kym­me­nen käs­kyä elä­mä­noh­jeek­si, mut­ta me em­me osan­neet elää nii­den mu­kaan. Em­me­hän me ky­ke­ne ra­kas­ta­maan ja koh­te­le­maan ai­na hy­vin edes kaik­kein rak­kaim­pia lä­hei­si­äm­me. Syys­tä­kin tun­nem­me syyl­li­syyt­tä ja rau­hat­to­muut­ta. Me olem­me rik­ko­neet Luo­jaam­me ja toi­sia ih­mi­siä koh­taan.

Mut­ta mik­si me jäi­sim­me yk­sin syyl­li­syy­tem­me kans­sa, kun ker­ran Ju­ma­la lä­het­ti Poi­kan­sa Jee­suk­sen maa­il­maan so­vit­ta­maan mei­dän rik­ko­muk­sem­me. Meil­le on an­net­tu uu­si mah­dol­li­suus: Jee­suk­seen us­ko­mal­la me voim­me saa­da kai­ken an­teek­si. Pa­koi­lu, tar­koi­tuk­set­to­muus ja le­vot­to­muus vaih­tu­vat rau­hak­si. Rik­kou­tu­nut yh­teys on ra­ken­net­tu uu­del­leen. Se kes­tää ikui­suu­teen as­ti.

Te­re­sa Ran­ta­nen

Seu­ra­kun­ta­lai­nen, Sak­keuk­sen lu­te­ri­lai­nen seu­ra­kun­ta

Teresa Rantanen