Kun olin pie­ni, naa­pu­riim­me muut­ti iso per­he. Per­heen al­ta kou­lui­käi­nen tyt­tö tuli vas­taa­ni leh­mä­lai­tu­men ve­rä­jän luo­na ja int­ti mi­nua ker­to­maan, min­kä­lais­ta siel­lä kou­lus­sa on. Yri­tin sa­noa, et­tä en tie­dä, kos­ka en vie­lä käy kou­lua, mut­ta hän vain tois­ti ky­sy­mään­sä. Meis­tä tuli sit­tem­min ys­tä­viä, mut­ta tiem­me ero­si­vat jo mon­ta vuo­si­kym­men­tä sit­ten. Tuol­loin kir­joi­tet­tiin lo­ru­ja ys­tä­vä­kir­joi­hin, joi­den si­vuil­le lii­mat­tiin kiil­to­ku­via. Kun ikää kart­tui, lap­suu­den ys­tä­vät ja leik­ki­to­ve­rit vaih­tui­vat opis­ke­lun ja työn mu­ka­naan tuo­miin ys­tä­vyys­suh­tei­siin.

Su­rin ko­vas­ti, kun pa­ras lu­ki­oai­kai­nen ys­tä­vä­ni muut­ti Ruot­siin ja jäi sin­ne. Olim­me­han vie­lä yli­op­pi­las­ke­sä­nä lif­tan­neet yh­des­sä Lap­piin ja naut­ti­neet va­pau­des­ta vail­la kou­lun tuo­mia vel­voit­tei­ta. Opis­ke­lu­ai­ka­na on­nis­tuin pää­se­mään oi­keus­tie­det­tä opis­ke­le­vien nei­to­jen po­ruk­kaan, joka vii­mek­si muu­ta­ma viik­ko sit­ten vie­rai­li Ir­lan­nis­sa työs­ken­te­le­vän ryh­mäm­me jä­se­nen luo­na. Nuo­ris­ta opis­ke­li­ja­nei­dois­ta on tul­lut äi­te­jä, iso­äi­te­jä ja mel­kein kai­kis­ta jo myös elä­ke­läi­siä. Eri­lai­sis­ta vai­vois­ta ja sai­rauk­sis­ta pu­hu­mi­seen käy­täm­me yhä enem­män ai­kaa. On ki­vaa, jos­kus myös myö­tä­hä­pe­ää tuot­ta­vaa, lu­kea 1980-lu­vul­la lä­het­tä­mi­ään kir­jei­tä maa­il­mal­la työs­ken­nel­leel­le ryh­mäm­me jä­se­nel­le. Tä­män päi­vän so­me­maa­il­mas­sa kes­ki­näi­nen vies­tin­täm­me on lä­hes jo­ka­päi­väis­tä ja tie­däm­me re­aa­li­a­jas­sa tois­tem­me kuu­lu­mi­set.

Eri työ­pai­koil­la on syn­ty­nyt ys­tä­vyys­suh­tei­ta, jot­ka ovat kan­ta­neet. Kau­pun­gin­joh­ta­ja­na saat­toi jos­kus ko­kea it­sen­sä maa­il­man yk­si­näi­sim­mäk­si ih­mi­sek­si vail­la mi­tään ver­tais­tu­kea omaa puo­li­soa lu­kuun ot­ta­mat­ta, mut­ta nyt voi ilol­la to­de­ta, et­tä kans­sa­kul­ki­jat voi­vat myös muut­tua pää­tök­sen­te­ki­jöis­tä ys­tä­vik­si. Tä­män sain vii­mek­si ha­vai­ta, kun ko­to­na­ni kym­me­nen hen­gen voi­min seu­ra­sim­me kau­pun­gin­val­tuus­ton ko­kous­ta, jos­sa seu­raa­ja­ni va­lit­tiin.

Täl­lä het­kel­lä odo­tan ko­vas­ti ta­paa­mis­ta alun ty­tön kans­sa, joka ve­rä­jän luo­na ha­lu­si tie­tää kou­lu­ko­ke­muk­sis­ta­ni. Ta­paam­me pian ja vaik­ka vii­me ta­paa­mi­ses­ta on ku­lu­nut vuo­si­kym­me­niä, pu­hut­ta­vaa var­mas­ti riit­tää. Tosi ys­tä­vyys ei kos­kaan unoh­du ja ai­na­han voi jat­kaa sii­tä, mi­hin vii­mek­si jää­tiin.

Ai­no-Mai­ja Luuk­ko­nen

Po­rin kau­pun­gin­joh­ta­ja