Ystävyydestä
Kun olin pieni, naapuriimme muutti iso perhe. Perheen alta kouluikäinen tyttö tuli vastaani lehmälaitumen veräjän luona ja intti minua kertomaan, minkälaista siellä koulussa on. Yritin sanoa, että en tiedä, koska en vielä käy koulua, mutta hän vain toisti kysymäänsä. Meistä tuli sittemmin ystäviä, mutta tiemme erosivat jo monta vuosikymmentä sitten. Tuolloin kirjoitettiin loruja ystäväkirjoihin, joiden sivuille liimattiin kiiltokuvia. Kun ikää karttui, lapsuuden ystävät ja leikkitoverit vaihtuivat opiskelun ja työn mukanaan tuomiin ystävyyssuhteisiin.
Surin kovasti, kun paras lukioaikainen ystäväni muutti Ruotsiin ja jäi sinne. Olimmehan vielä ylioppilaskesänä liftanneet yhdessä Lappiin ja nauttineet vapaudesta vailla koulun tuomia velvoitteita. Opiskeluaikana onnistuin pääsemään oikeustiedettä opiskelevien neitojen porukkaan, joka viimeksi muutama viikko sitten vieraili Irlannissa työskentelevän ryhmämme jäsenen luona. Nuorista opiskelijaneidoista on tullut äitejä, isoäitejä ja melkein kaikista jo myös eläkeläisiä. Erilaisista vaivoista ja sairauksista puhumiseen käytämme yhä enemmän aikaa. On kivaa, joskus myös myötähäpeää tuottavaa, lukea 1980-luvulla lähettämiään kirjeitä maailmalla työskennelleelle ryhmämme jäsenelle. Tämän päivän somemaailmassa keskinäinen viestintämme on lähes jokapäiväistä ja tiedämme reaaliajassa toistemme kuulumiset.
Eri työpaikoilla on syntynyt ystävyyssuhteita, jotka ovat kantaneet. Kaupunginjohtajana saattoi joskus kokea itsensä maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi vailla mitään vertaistukea omaa puolisoa lukuun ottamatta, mutta nyt voi ilolla todeta, että kanssakulkijat voivat myös muuttua päätöksentekijöistä ystäviksi. Tämän sain viimeksi havaita, kun kotonani kymmenen hengen voimin seurasimme kaupunginvaltuuston kokousta, jossa seuraajani valittiin.
Tällä hetkellä odotan kovasti tapaamista alun tytön kanssa, joka veräjän luona halusi tietää koulukokemuksistani. Tapaamme pian ja vaikka viime tapaamisesta on kulunut vuosikymmeniä, puhuttavaa varmasti riittää. Tosi ystävyys ei koskaan unohdu ja ainahan voi jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.
Aino-Maija Luukkonen
Porin kaupunginjohtaja