Elisa Jalonen ja Valtteri Virtanen ovat kotitiensä ainoat vakituiset asukkaat – Lähikauppaan on yli 20 kilometriä
Vanhalla tilalla Noormarkun Lassilassa kuuluu taas kavion kopsetta ja kotkotusta.
Pauliina Vilpakka
Kun Elisa Jalonen ensimmäisen kerran saapui Lassilan Taipaleenkulmaan, navigaattori ohjasi harhaan. Ajettuaan parikymmentä kilometriä pientä soratietä, mielessä ehti jo käydä, että eihän täällä voi kukaan asua.
– Katselin mäen päältä, josta on tosi kiva näköala tänne laaksoon ja sitten vaan totesin, että olen tullut kotiin.
Elisan isovanhemmat olivat aikanaan pientilallisia, mutta Elisa itse on kasvanut omakotitaloalueella Nokian taajamassa. Aikuiseksi tultuaan hän hankki muutaman hevosen ja unelma omasta tilasta nosti aika ajoin päätään. Hevoset olivat olleet Elisalle aina tärkeä voimavara, ja asia, josta hän halusi jatkossakin pitää kiinni. Maalle muuttoa puolsi sekin, että Elisa tunnisti kaipaavansa ympärilleen rauhaa ja hiljaisuutta ja olevansa kuitenkin luonteeltaan työhön tarttuva.
Tila, jota Elisa saapui katsomaan, oli tuolloin vain mökkikäytössä ja talvet tyhjillään. Nykyään paikka on täynnä elämää. Avarissa aitauksissaan laiduntaa kolme hevosta…
– Neljä, Elisa korjaa.
– Ponilla on niin suuri ego, että se luulee olevansa hevonen.
Valtteri auttaa Elisaa eläinten hoitamisessa tarpeen mukaan ja pariskunta käy yhdessä ratsastamassa. Hevoslaumassa Elisa on laumanjohtaja. Kuva: Pauliina Vilpakka
Hevosten vanavedessä hyppelee lauma lampaita, kanalasta kuuluu kotkotus, pihassa kaksi koiraa sinkoilee pallon perässä ja maalaiselämästä nautiskelee myös seitsemän kissaa.
Elisa on asunut tilallaan jo kahdeksan vuotta. Neljä vuotta sitten taloon muutti myös Valtteri Virtanen, josta tuntuu edelleen hieman oudolta, jos häntä kutsutaan isännäksi, kuten maalla on tapana. Porista kotoisin oleva Valtteri on paljasjalkainen kaupunkilainen, ja jos häneltä olisi nuorena kysynyt, hän olisi arvellut asuvansa aikuisena Prahassa kerrostalon kattohuoneistossa. Toisin kävi.
Rauhallinen elämänmeno on kuitenkin sopinut Valtterille hyvin. Perunapellon kuokkiminen ja puutyöt ovat hyvää vastapainoa näppäimistön edessä istumiseen.
– Nykyään koen tämän elämäntyylin jo omakseni, ainakin vähän pilke silmäkulmassa, Valtteri naurahtaa.
Justiina-kissa kuului ennen iäkkäälle ihmiselle, joka ei voinut enää pitää sitä. Uudessa kodissaan siitä on kehkeytynyt hyvä hiirikissa. Kuva: Pauliina Vilpakka
Alkuun maaseutuelämään sopeutuminen tuntui Valtterista hieman vaikealta. Pikkuhiljaa hän on kuitenkin maalaistunut. Sopeutumista on vaatinut muun muassa talviaikaan laskeutuva totaalinen pimeys. Kaupungissa Valtterilla oli tapana käydä usein kävelyllä, mutta maalla lenkille on ehdittävä valoisaan aikaan. Pimeän tultua ulkona käymiseen tarvitaan aina otsalamppua.
Liikenteen äänet eivät Elisan ja Valtterin kotipihassa häiritse ja koko naapurustossakin on hiljaista. Elisa ja Valtteri ovat kotitiensä ainoat vakituiset asukkaat, sillä naapuritalot ovat mökkikäytössä. Lähikauppaan on noin 25 kilometriä riippumatta siitä, mihin suuntaan ajaa. Poriin matkaa kertyy nelisenkymmentä kilometriä, mutta sielläkin tulee käytyä monta kertaa viikossa.
Valtteri työskentelee sovelluskehittäjänä ja tekee etätöitä. Etätyöskentelyssä on hänen mielestään erityisen mukavaa se, ettei tarvitse aamulla aikaisin lähteä ajelemaan työvuoroon. Elisa puolestaan on toimintaterapeutti ja sosiaalipedagogisen hevostoiminnan ohjaaja. Hän pitää tilallaan ratsastustunteja muun muassa erityisratsastajille, kuten esimerkiksi nepsylapsille. Pian hän valmistuu myös ratkaisukeskeisen luonto- ja eläinavusteisen lyhytterapeutin opinnoistaan.
Elisan ja Valtterin tilalla asustaa myös lauma lampaita. Kuva: Pauliina Vilpakka
Elisan tahto auttaa yltää myös hänen eläinystäviinsä. Lähes kaikki laumasta ovat olleet jollain tavalla avun tarpeessa. Hevosista jokaisella on ollut jotain pientä kremppaa, jonka vuoksi entinen omistaja on halunnut niistä luopua. Lampaat puolestaan kuuluivat harrastustaan lopettelevalle lemmikkilampurille. Kissoista osa löytyi kodittomina pentuina tien poskesta.
Elisa haaveilee, että voisi joskus tulevaisuudessa järjestää tilallaan kuntouttavaa päivä- ja työtoimintaa erityisryhmille. Usein työssään hän miettii, että sellaisesta hyötyisi moni niin paljon.
– Eläimen kanssa kommunikointi on suoraviivaista ja rehellistä. Eläin ei tuomitse tai puhu pahaa selän takana. Siltä saa myös suoran hyvän palautteen, jos sitä kohtelee hyvin. Se on sellainen elvyttävä kokemus, Elisa kuvailee.