Pau­lii­na Vil­pak­ka

Kun Eli­sa Ja­lo­nen en­sim­mäi­sen ker­ran saa­pui Las­si­lan Tai­pa­leen­kul­maan, na­vi­gaat­to­ri oh­ja­si har­haan. Ajet­tu­aan pa­ri­kym­men­tä ki­lo­met­riä pien­tä so­ra­tie­tä, mie­les­sä eh­ti jo käy­dä, et­tä ei­hän tääl­lä voi ku­kaan asua.

– Kat­se­lin mäen pääl­tä, jos­ta on tosi kiva nä­kö­a­la tän­ne laak­soon ja sit­ten vaan to­te­sin, et­tä olen tul­lut ko­tiin.

Eli­san iso­van­hem­mat oli­vat ai­ka­naan pien­ti­lal­li­sia, mut­ta Eli­sa it­se on kas­va­nut oma­ko­ti­ta­lo­a­lu­eel­la No­ki­an taa­ja­mas­sa. Ai­kui­sek­si tul­tu­aan hän hank­ki muu­ta­man he­vo­sen ja unel­ma omas­ta ti­las­ta nos­ti ai­ka ajoin pää­tään. He­vo­set oli­vat ol­leet Eli­sal­le ai­na tär­keä voi­ma­va­ra, ja asia, jos­ta hän ha­lu­si jat­kos­sa­kin pi­tää kiin­ni. Maal­le muut­toa puol­si se­kin, et­tä Eli­sa tun­nis­ti kai­paa­van­sa ym­pä­ril­leen rau­haa ja hil­jai­suut­ta ja ole­van­sa kui­ten­kin luon­teel­taan työ­hön tart­tu­va.

Tila, jota Eli­sa saa­pui kat­so­maan, oli tuol­loin vain mök­ki­käy­tös­sä ja tal­vet tyh­jil­lään. Ny­ky­ään paik­ka on täyn­nä elä­mää. Ava­ris­sa ai­tauk­sis­saan lai­dun­taa kol­me he­vos­ta…

– Nel­jä, Eli­sa kor­jaa.

– Po­nil­la on niin suu­ri ego, et­tä se luu­lee ole­van­sa he­vo­nen.

Valtteri auttaa Elisaa eläinten hoitamisessa tarpeen mukaan ja pariskunta käy yhdessä ratsastamassa. Hevoslaumassa Elisa on laumanjohtaja. Kuva: Pauliina Vilpakka

He­vos­ten va­na­ve­des­sä hyp­pe­lee lau­ma lam­pai­ta, ka­na­las­ta kuu­luu kot­ko­tus, pi­has­sa kak­si koi­raa sin­koi­lee pal­lon pe­räs­sä ja maa­lai­se­lä­mäs­tä nau­tis­ke­lee myös seit­se­män kis­saa.

Eli­sa on asu­nut ti­lal­laan jo kah­dek­san vuot­ta. Nel­jä vuot­ta sit­ten ta­loon muut­ti myös Valt­te­ri Vir­ta­nen, jos­ta tun­tuu edel­leen hie­man ou­dol­ta, jos hän­tä kut­su­taan isän­näk­si, ku­ten maal­la on ta­pa­na. Po­ris­ta ko­toi­sin ole­va Valt­te­ri on pal­jas­jal­kai­nen kau­pun­ki­lai­nen, ja jos hä­nel­tä oli­si nuo­re­na ky­sy­nyt, hän oli­si ar­vel­lut asu­van­sa ai­kui­se­na Pra­has­sa ker­ros­ta­lon kat­to­huo­neis­tos­sa. Toi­sin kävi.

Rau­hal­li­nen elä­män­me­no on kui­ten­kin so­pi­nut Valt­te­ril­le hy­vin. Pe­ru­na­pel­lon kuok­ki­mi­nen ja puu­työt ovat hy­vää vas­ta­pai­noa näp­päi­mis­tön edes­sä is­tu­mi­seen.

– Ny­ky­ään koen tä­män elä­män­tyy­lin jo omak­se­ni, ai­na­kin vä­hän pil­ke sil­mä­kul­mas­sa, Valt­te­ri nau­rah­taa.

Justiina-kissa kuului ennen iäkkäälle ihmiselle, joka ei voinut enää pitää sitä. Uudessa kodissaan siitä on kehkeytynyt hyvä hiirikissa. Kuva: Pauliina Vilpakka

Al­kuun maa­seu­tu­e­lä­mään so­peu­tu­mi­nen tun­tui Valt­te­ris­ta hie­man vai­ke­al­ta. Pik­ku­hil­jaa hän on kui­ten­kin maa­lais­tu­nut. So­peu­tu­mis­ta on vaa­ti­nut muun mu­as­sa tal­vi­ai­kaan las­keu­tu­va to­taa­li­nen pi­meys. Kau­pun­gis­sa Valt­te­ril­la oli ta­pa­na käy­dä usein kä­ve­lyl­lä, mut­ta maal­la len­kil­le on eh­dit­tä­vä va­loi­saan ai­kaan. Pi­me­än tul­tua ul­ko­na käy­mi­seen tar­vi­taan ai­na ot­sa­lamp­pua.

Lii­ken­teen ää­net ei­vät Eli­san ja Valt­te­rin ko­ti­pi­has­sa häi­rit­se ja koko naa­pu­rus­tos­sa­kin on hil­jais­ta. Eli­sa ja Valt­te­ri ovat ko­ti­tien­sä ai­no­at va­ki­tui­set asuk­kaat, sil­lä naa­pu­ri­ta­lot ovat mök­ki­käy­tös­sä. Lä­hi­kaup­paan on noin 25 ki­lo­met­riä riip­pu­mat­ta sii­tä, mi­hin suun­taan ajaa. Po­riin mat­kaa ker­tyy ne­li­sen­kym­men­tä ki­lo­met­riä, mut­ta siel­lä­kin tu­lee käy­tyä mon­ta ker­taa vii­kos­sa.

Valt­te­ri työs­ken­te­lee so­vel­lus­ke­hit­tä­jänä ja te­kee etä­töi­tä. Etä­työs­ken­te­lys­sä on hä­nen mie­les­tään eri­tyi­sen mu­ka­vaa se, et­tei tar­vit­se aa­mul­la ai­kai­sin läh­teä aje­le­maan työ­vuo­roon. Eli­sa puo­les­taan on toi­min­ta­te­ra­peut­ti ja so­si­aa­li­pe­da­go­gi­sen he­vos­toi­min­nan oh­jaa­ja. Hän pi­tää ti­lal­laan rat­sas­tus­tun­te­ja muun mu­as­sa eri­tyis­rat­sas­ta­jil­le, ku­ten esi­mer­kik­si nep­sy­lap­sil­le. Pian hän val­mis­tuu myös rat­kai­su­kes­kei­sen luon­to- ja eläi­na­vus­tei­sen ly­hyt­te­ra­peu­tin opin­nois­taan.

Elisan ja Valtterin tilalla asustaa myös lauma lampaita. Kuva: Pauliina Vilpakka

Eli­san tah­to aut­taa yl­tää myös hä­nen eläi­nys­tä­viin­sä. Lä­hes kaik­ki lau­mas­ta ovat ol­leet jol­lain ta­val­la avun tar­pees­sa. He­vo­sis­ta jo­kai­sel­la on ol­lut jo­tain pien­tä kremp­paa, jon­ka vuok­si en­ti­nen omis­ta­ja on ha­lun­nut niis­tä luo­pua. Lam­paat puo­les­taan kuu­lui­vat har­ras­tus­taan lo­pet­te­le­val­le lem­mik­ki­lam­pu­ril­le. Kis­sois­ta osa löy­tyi ko­dit­to­mi­na pen­tui­na tien pos­kes­ta.

Eli­sa haa­vei­lee, et­tä voi­si jos­kus tu­le­vai­suu­des­sa jär­jes­tää ti­lal­laan kun­tout­ta­vaa päi­vä- ja työ­toi­min­taa eri­tyis­ryh­mil­le. Usein työs­sään hän miet­tii, et­tä sel­lai­ses­ta hyö­tyi­si moni niin pal­jon.

– Eläi­men kans­sa kom­mu­ni­koin­ti on suo­ra­vii­vais­ta ja re­hel­lis­tä. Eläin ei tuo­mit­se tai puhu pa­haa se­län ta­ka­na. Sil­tä saa myös suo­ran hy­vän pa­laut­teen, jos sitä koh­te­lee hy­vin. Se on sel­lai­nen el­vyt­tä­vä ko­ke­mus, Eli­sa ku­vai­lee.