San­na Jääs­ke­läi­nen

Ke­vät on nos­ta­nut Me­ri­kar­vi­an­jo­en pin­nan kor­ke­al­le, aal­lot kiep­pu­vat tyrs­ky­ten. Sil­lan kai­tee­seen no­jai­lee hy­vin­voin­ti­val­men­ta­ja, yrit­tä­jä Ilk­ka San­ta­huh­ta. Me­ri­kar­via on ol­lut hä­nen ko­ti­paik­kan­sa kah­den ja puo­len vuo­den ajan.

– Tän­ne muut­to liit­tyi omaan hy­vin­voin­tiin. Ter­vey­del­le on pa­ras paik­ka ol­la luon­non lä­hel­lä, hän sa­noo.

San­ta­huh­ta asuu per­heen­sä kans­sa met­sän kes­kel­lä, ku­ten hän it­se ku­vai­lee. Kau­pun­kiin tot­tu­neel­le se oli aluk­si jän­nit­tä­vää­kin.

– Se pi­meys, kun lä­him­mät ka­tu­va­lot ovat vii­den ki­lo­met­rin pääs­sä, hän sa­noo.

– Mut­ta kun sii­hen tot­tui, al­koi am­men­taa voi­maa myös pi­mey­des­tä ja hil­jai­suu­des­ta. Luon­non pa­ran­ta­va voi­ma on mah­ta­va. Meil­lä ei ol­lut mi­tään kyt­kök­siä Me­ri­kar­vi­aan, mut­ta kun löy­sim­me ko­din me­ren ää­rel­tä, pa­la­set lok­sah­ti­vat koh­dil­leen. Hy­väs­sä joh­da­tuk­ses­sa muu­tim­me vai­mo­ni kans­sa tän­ne ja lap­sem­me on syn­ty­nyt tääl­lä.

Ai­em­min Ilk­ka San­ta­huh­ta asui Po­ris­sa. Hän sai nuo­re­na elää unel­maan­sa to­dek­si, kun hä­nes­tä tuli jal­ka­pal­lo­am­mat­ti­lai­nen 18-vuo­ti­aa­na. Pik­ku­po­jas­ta Ilk­ka oli pot­ki­nut pal­loa ja on kii­tol­li­nen van­hem­mil­leen, jot­ka an­toi­vat hä­nen pe­la­ta ke­sät lä­peen­sä, ei­vät­kä pa­tis­ta­neet ke­sä­töi­hin. Am­mat­ti­lai­se­na hän pe­la­si Veik­kaus­lii­gas­sa ja Yk­kö­ses­sä 14 vuo­den ajan. Jos­sain koh­taa tuli kui­ten­kin tun­ne, et­tä jo­tain muu­ta­kin täy­tyi­si teh­dä ja äi­din vin­kis­tä Ilk­ka meni Vie­ru­mä­el­le Suo­men ur­hei­luo­pis­toon opis­ke­le­maan lii­kun­na­noh­jaa­jak­si. Hän aloit­ti pe­laa­mi­sen ohel­la per­so­nal trai­ne­ri­na po­ri­lai­sel­la Bob­by Wel­l­ness Cen­ter -kun­to­sa­lil­la.

– Olin jo opis­ke­lu­ai­ka­na kiin­nos­tu­nut ni­me­no­maan ter­veys­lii­kun­nas­ta. Per­so­nal trai­ne­ri­na huo­ma­sin, mi­ten iso mah­dol­li­suus mi­nul­la oli vai­kut­taa ih­mi­siin ja hei­dän ter­vey­teen­sä. Ja ter­veys­hän on lop­pu­pe­leis­sä se, mikä mer­kit­see.

Syk­syl­lä 2012 Bob­by-kun­to­sa­lin toi­min­ta lop­pui ja kaik­ki työn­te­ki­jät ir­ti­sa­not­tiin. Ilk­ka soit­ti toi­sel­le kun­to­sa­lil­le ky­sy­äk­seen töi­tä. Kun ei saa­nut vas­taus­ta, hän si­suun­tui.

– Sil­loin mi­nus­ta tuli yrit­tä­jä! Se oli tär­keä het­ki elä­mäs­sä.

Yrit­tä­jyys oli tut­tua iso­van­hem­pien maa­ti­lal­ta ja ko­toa Ilk­ka oli saa­nut hy­vän it­se­luot­ta­muk­sen ja op­pi­nut kan­ta­maan vas­tuu­ta.

– Jal­ka­pal­loa pe­la­tes­sa­ni sain teh­dä sitä, mis­tä nau­tin ja sii­tä sai palk­kaa­kin. Sama on nyt, saan aut­taa ih­mi­siä ja saan sii­tä toi­meen­tu­lon.

Aut­ta­mi­sen halu ja kova in­nos­tus vei­vät mu­ka­naan ja vauh­ti kiih­tyi lii­kaa­kin. Ilk­ka myön­tää, et­tä oli lä­hel­lä pa­laa lop­puun.

– Elän­kö, ku­ten ope­tan, ky­syin it­sel­tä­ni, kun tein 12–14-tun­ti­sia työ­päi­viä ja hy­vin­voin­ti­ni al­koi ol­la ky­see­na­lais­ta, hän ker­too nyt.

Oli pak­ko py­säh­tyä, suo­jel­ta­va omaa ener­gi­aa. Liik­keel­le läh­ti muu­tos koh­ti ta­sa­pai­noi­sem­paa yrit­tä­jän elä­mää.

Suu­rin osa Il­kan val­men­net­ta­vis­ta on yrit­tä­jiä, joko yk­si­ny­rit­tä­jiä tai toi­mi­tus­joh­ta­jia. Hän ker­too, et­tä va­li­tet­ta­van usein läh­tö­ti­lan­ne on se, et­tä fir­mal­la me­nee hy­vin, mut­ta oma ter­veys on re­tu­pe­räl­lä.

– Kaik­ki muu tun­tuu ole­van tär­ke­äm­pää kuin oma jak­sa­mi­nen. Pa­la­ve­rit me­ne­vät ohi ter­veel­li­sen ruo­kai­lun, unen tai kun­toi­lun. On lii­an help­poa kai­vaa kän­nyk­kä esiin ja hoi­taa vie­lä pa­rit säh­kö­pos­tit, vaik­ka pi­täi­si ol­la per­heen kans­sa tai men­nä nuk­ku­maan, hän ku­vai­lee.

Tä­hän Ilk­ka läh­tee et­si­mään kei­no­ja. Joh­ta­ja­val­men­nuk­sis­sa idea on saa­da vä­hem­mäl­lä enem­män, eli tu­lok­sia pie­nin, tuot­ta­vin muu­tok­sin. Ta­voit­tee­na on re­a­lis­ti­nen, py­sy­vä elä­män­muu­tos.

– En­sim­mäi­sek­si täy­tyy pu­hal­taa peli poik­ki ja sit­ten miet­tiä, mikä on Minä Oy:n tila nyt ja mikä on vi­sio tu­le­vai­suu­des­ta. Moni aloit­taa vää­räs­tä pääs­tä, sil­lä tär­kein­tä oli­si kat­soa ko­ko­nai­suut­ta ja ede­tä pie­nin as­ke­lin, hän sa­noo.

– Tär­ke­ää on myös pyy­tää apua. Ei­hän huip­pu-ur­hei­li­ja­kaan tee tu­los­ta il­man val­men­ta­jaa, vaik­ka oli­si kuin­ka lah­ja­kas.

Me­ri­kar­vi­al­ta Ilk­ka on löy­tä­nyt sa­man­hen­ki­siä ih­mi­siä, kun­ta tun­ne­taan yrit­tä­jä­hen­ki­syy­des­tä. Joh­ta­ja­val­men­nuk­set Ilk­ka te­kee pää­o­sin ver­kos­sa, mut­ta nii­hin kuu­luu tou­ko­kui­nen joh­ta­ja­ret­riit­ti Me­ri­kar­vi­al­la.

– Tän­ne tul­laan ym­pä­ri Suo­men naut­ti­maan me­ren rau­has­ta. Ou­ran luon­to on us­ko­mat­to­man kau­nis. Oh­jel­mas­sa on lin­nun­lau­lua, sau­naa ja har­joi­tuk­sia – ver­kos­toi­tu­mis­ta il­man pu­he­lin­ta. Yh­teen tu­le­mi­nen on tär­ke­ää, sil­lä yrit­tä­jä on usein yk­si­näi­nen susi, kun omis­ta asi­ois­ta ei voi oi­kein pu­hua työn­te­ki­jöil­le ei­kä asi­ak­kail­le. Yrit­tä­jän pai­neen ja stres­sin ym­mär­tää par­hai­ten toi­nen yrit­tä­jä.