Teks­ti ja ku­vat: Pau­lii­na Vil­pak­ka

Ie­va Un­nu­kai­seen Uk­rai­nan krii­si osui hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Liet­tu­as­sa syn­ty­neen nai­sen isä on asu­nut Ki­o­vas­sa jo 20 vuo­den ajan, ja hän on kau­pun­gis­sa edel­leen. Un­nu­kai­nen on it­se­kin asu­nut maas­sa yli­o­pis­to­ai­koi­naan ja hä­nel­lä on pal­jon ys­tä­viä ja tut­ta­via siel­lä. Vii­kon ver­ran Un­nu­kai­sen so­si­aa­li­nen me­dia on täyt­ty­nyt mur­heel­li­sis­ta vi­de­ois­ta, joi­ta ei suo­ma­lai­sis­sa uu­ti­sis­sa näy­te­tä.

Huo­li isäs­tä on jo­ka­päi­väi­nen. Isä ei pää­se kau­pun­gis­ta pois, sil­lä kul­ku­rei­tit ovat poik­ki ja sil­lat ro­mah­ta­neet. Un­nu­kai­nen ker­too, et­tä ra­ken­nuk­ses­sa, jos­sa isä asuu, ei ole vä­es­tö­suo­jaa tai kel­la­ria. Asuk­kai­ta on oh­jeis­tet­tu il­ma­hä­ly­tyk­sen ai­ka­na me­ne­mään kyl­py­huo­nee­seen ja suo­jau­tu­maan mat­to­jen ja peit­to­jen al­le.

Ukrainalaiset Volodymyr Bogomaz ja Anatolii Budnyk osallistuivat lajittelutalkoisiin. Miehet olivat otettuja suomalaisten runsaasta osallistumisesta keräykseen.

Pauliina Vilpakka

Ki­o­vas­sa pank­ki­au­to­maa­tit ovat kiin­ni, ku­ten myös kau­pat ja ap­tee­kit. Si­ree­nit soi­vat ja pom­mit rä­jäh­te­le­vät. Ul­ko­na ei saa liik­kua. Un­nu­kai­nen ker­too, et­tä vaik­ka Isä on ol­lut ar­mei­jas­sa, hän on sa­no­nut, et­tä Ki­o­vas­sa on nyt to­del­la pe­lot­ta­vaa.

– Aa­mul­la vies­tit­te­lim­me vii­mek­si, et­tä on­ko kaik­ki hy­vin. Mut­ta kos­kaan ei voi tie­tää, et­tä mil­loin hän ei enää vas­taa. Se on ihan ka­ma­laa. En oli­si kos­kaan voi­nut aja­tel­la ole­va­ni jos­kus täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa.

So­dan en­sim­mäi­set päi­vät Un­nu­kai­nen tun­si it­sen­sä avut­to­mak­si ja kyy­ne­leet tu­li­vat pit­kin päi­vää. Sit­ten hän si­suun­tui, ja lait­toi toi­mek­si. Un­nu­kai­nen il­moit­ti Fa­ce­boo­kis­sa jär­jes­tä­vän­sä ke­räyk­sen uk­rai­na­lais­ten hy­väk­si. Hän ajat­te­li, et­tä sai­si ko­koon ai­na­kin kak­si tai kol­me laa­ti­kol­lis­ta ta­va­raa.

Ukrainaan lähetettiin muun muassa hammashygieniatuotteita.

Ke­räyk­sen en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä Un­nu­kai­nen läh­ti ha­ke­maan laa­ti­koi­ta ja mies jäi ko­tiin päi­vys­tä­mään. Vii­den­tois­ta mi­nuu­tin pääs­tä Un­nu­kai­nen huo­ma­si, et­tä ko­toa oli tul­lut kak­si pu­he­lua.

– Mies soit­ti, et­tä ”tän­ne heti!” Tääl­lä on jo kah­dek­san au­toa. Au­to­tal­li on täyn­nä, en­kä tie­dä mitä ot­taa ja mitä en. Kun me­nin ta­kai­sin, au­to­ja oli jo­nois­sa tien si­vuil­la. Mie­tin, et­tä mi­tä­hän naa­pu­rit­kin täs­tä ajat­te­le­vat. Soi­tin no­pe­as­ti kaik­ki per­heen­jä­se­ne­ni ja ys­tä­vä­ni aut­ta­maan, Un­nu­kai­nen ker­too.

Ko­to­na al­koi täy­si hu­li­na. Ma­tot rul­lat­tiin si­vuun ja lap­set lä­he­tet­tiin iso­van­hem­mil­le. Kol­mes­sa päi­väs­sä ta­va­raa ker­tyi niin pal­jon, et­tei Un­nu­kai­nen enää py­sy­nyt las­kuis­sa mu­ka­na. Mat­kaan lä­he­tet­tiin ai­na­kin tois­ta­kym­men­tä pa­ket­ti­au­tol­lis­ta. Avu­li­ait­ten pai­kal­lis­ten yri­tys­ten toi­mes­ta ta­va­rat kul­ki­vat Hel­sin­kiin. Siel­tä ne läh­ti­vät eteen­päin Suo­men Uk­rai­na­lai­set ry:n ja Ope­raa­tio Toi­von kyy­dis­sä.

Särkylääkkeitä, sideharsotarpeita ja laastareita kertyi suuret laatikolliset

Un­nu­kai­sen jär­jes­tä­mä ke­räys koh­den­net­tiin Uk­rai­naan jää­neil­le mie­hil­le. Ke­räyk­ses­sä ke­rät­tiin muun mu­as­sa läm­pi­miä mies­ten vaat­tei­ta, tak­ke­ja, hans­ko­ja ja ken­kiä. Sen li­säk­si ke­rät­tiin ma­kuu­pus­se­ja, vilt­te­jä, suu­hy­gie­ni­a­tuot­tei­ta, si­de­har­soa, laas­ta­rei­ta, ki­pu­lääk­kei­tä ja kui­va­ruo­ka­tar­vik­kei­ta. Un­nu­kai­sel­le tuo­tiin jopa pah­vi­laa­ti­koi­ta lah­joi­tuk­se­na.

Myös Sa­ta­sai­raa­lan leik­kaus- ja anes­te­si­ao­sas­to lah­joit­ti tar­vik­kei­ta. Nii­hin kuu­lui muun mu­as­sa haa­van­hoi­to­tuot­tei­ta, ku­ten om­pe­lu­set­te­jä, si­dok­sia ja laas­ta­rei­ta, sekä hen­gi­tys­mas­ke­ja, en­si­a­pu­tuot­tei­ta, has­ko­ja, pu­ku­ja yn­nä muu­ta.

Marika Ketonen toi Ieva Unnukaisen järjestämään keräykseen muun muassa ensiapupakkauksen, miesten pitkiä housuja, turvakenkiä ja taskulamppuja.

Käy­te­tyn ta­va­ran li­säk­si moni haki kau­pas­ta pus­si­kau­pal­la ihan uut­ta­kin. Joku toi jopa use­am­man sata eu­roa mak­sa­neet ra­di­o­pu­he­li­met. Ih­mi­set lah­joit­ti­vat myös muun mu­as­sa uu­sia pi­po­ja, en­si­a­pu­lauk­ku­ja, suk­kia ja niin edel­leen.

– Olen ihan sa­na­ton, Un­nu­kai­nen huo­kai­see.

Hu­te­ja­kin tuli. Esi­mer­kik­si var­vas­san­daa­lei­ta, van­ho­ja la­tu­rei­ta tai nais­ten juh­la­vaat­tei­ta Un­nu­kai­nen ei ot­ta­nut vas­taan. Yh­des­sä pus­sis­sa oli suo­ras­taan ros­kak­si luo­ki­tel­ta­vaa ta­va­raa. On­nek­si nämä ta­pauk­set jäi­vät kui­ten­kin hy­vin vä­hiin.

Un­nu­kai­nen ha­lu­aa lau­sua kai­kil­le lah­joit­ta­jil­le ja aut­ta­jil­le suu­ren kii­tok­sen.

– Tämä on oi­ke­as­ti iso voi­ma, kun ih­mi­set ovat yh­des­sä, hän sa­noo häm­mäs­ty­nee­nä.

Lämpimiä miesten talvivaatteita kertyi mukavasti.

Un­nu­kai­nen myön­tää, et­tä pro­jek­ti on ol­lut hy­vin ras­kas hen­ki­ses­ti ja fyy­si­ses­ti, mut­ta se on sil­ti hel­pot­ta­nut omaa oloa. Aut­ta­mi­nen on vie­nyt aja­tuk­sia muu­al­le.

Sota on saa­nut hä­net miet­ti­mään uu­del­leen elä­män pe­ru­sar­vo­ja.

– Ih­mi­set os­ta­vat ko­tei­hin­sa hie­not as­ti­at ja kal­liit ka­lus­teet. Mut­ta kun tu­lee sota, sil­loin on kym­me­nen mi­nuut­tia lait­taa koko elä­mä yh­teen rep­puun. Sil­loin ei ote­ta mu­kaan kal­lii­ta ta­va­roi­ta, vaan tär­kein­tä ovat ih­mi­set.

Myös suo­ma­lais­ten aut­ta­mis­ha­lu on teh­nyt nai­seen suu­ren vai­ku­tuk­sen.

– Tämä ti­lan­ne on kyl­lä näyt­tä­nyt, et­tä suo­ma­lai­sil­la on val­ta­van suu­ri sy­dän, Un­nu­kai­nen sa­noo.

Pipot, lapaset ja villasukat löysivät myös paikkansa kuormasta.