Suo­mes­sa­kin on kes­kus­tel­tu jon­kin ver­ran eu­ta­na­si­as­ta eli ”hy­väs­tä kuo­le­mas­ta”. Aja­tel­laan, et­tä erit­täin sai­ras, ki­vu­li­as ih­mi­nen saa sii­tä avun vai­voi­hin­sa. Jos­kus tun­tuu, et­tä si­ten pääs­tään eroon ikäih­mi­sis­tä, jot­ka ovat ku­lu­e­rä elä­mäs­säm­me. Ikäih­mis­ten mää­rä li­sään­tyy, syn­ty­vien mää­rä vä­he­nee; si­nän­sä hel­pon tun­tui­nen rat­kai­su, jos sa­non­ta: ”sii­hen puu maa­tuu, mi­hin se kaa­tuu” pi­täi­si paik­kan­sa. Ih­mi­nen vii­sau­des­saan mää­räi­si elä­män­sä pi­tuu­den, mut­ta Tai­vaal­li­nen Isäm­me on mää­rän­nyt elä­mäm­me. Hän tie­tää syn­ty­mäm­me ja kuo­le­mam­me ajan, päi­viem­me mää­rän. Jos elä­mä oli­si vain tämä maan­pääl­li­nen elä­mä, mik­si Jee­sus kär­si niin hir­ve­än kuo­le­man Gol­ga­tan ris­til­lä so­vit­ta­en mei­dän syn­tim­me, jos ei oli­si mi­tään muu­ta. Jee­sus pu­huu Raa­ma­tus­sa enem­män ka­do­tuk­ses­ta kuin tai­vaas­ta. Elä­mä jat­kuu ikui­ses­ti, ja tämä maan­pääl­li­nen elä­mä on vain pie­nen pie­ni osa sii­tä. Tä­män elä­män jäl­keen jat­kam­me ikui­ses­ti joko tai­vaas­sa tai ka­do­tuk­ses­sa va­lin­tam­me mu­kaan. Jos meil­le kel­paa Jee­suk­sen so­vi­tus­työ, mei­tä odot­taa iha­na elä­mä Jee­suk­sen kans­sa tai­vaas­sa. Pie­noi­se­van­ke­liu­mi sa­noo: ”Niin on Ju­ma­la maa­il­maa ra­kas­ta­nut, et­tä Hän an­toi ai­no­kai­sen Poi­kan­sa, et­tei yk­si­kään, joka Hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan hä­nel­lä oli­si ikui­nen elä­mä (Joh. 3:16). Vii­mei­seen het­keen as­ti Her­ra ha­lu­aa pe­las­taa luo­man­sa ih­mi­sen tai­vaa­seen. Ka­do­tus­ta ei ole suun­ni­tel­tu ih­mi­sil­le vaan lan­gen­neil­le en­ke­leil­le.

Jos sai­raal­le ih­mi­sel­le ker­ro­taan vain ki­vun­lie­vi­tyk­ses­tä eu­ta­na­si­as­sa tai ih­mi­nen va­lit­see sen it­se ta­ju­a­mat­ta seu­rauk­sis­ta, ei­kä hä­nel­le ker­ro­ta, mitä on tä­män jäl­keen – tus­kaa ja lo­pu­ton­ta ki­pua eros­sa Ju­ma­las­ta, to­del­la lo­pu­ton­ta ja kau­he­aa ki­pua – ei va­pau­tus­ta, ku­ten aja­tel­tiin. Ke­nen­kään ei pi­täi­si an­taa vii­meis­tä piik­kiä tai muu­ta tap­pa­vaa ai­net­ta en­nen kuin ih­mi­nen to­del­la ym­mär­tää, mi­hin se joh­taa. Tie­tää­kö hän, et­tä pe­las­tus on ker­ta­kaik­ki­ses­ti ohi, et­tä tus­ka ja ah­dis­tus ei lopu? Mie­les­tä­ni ih­mi­nen, jon­ka Her­ra Jee­sus Kris­tus on, ei ha­lua ei­kä suun­nit­te­le eu­ta­na­si­aa, vaan hän pyy­tää Her­ral­ta vii­saut­ta ja apua elä­män­sä vii­mei­siin vai­hei­siin, ja hän hy­väk­syy elä­män­sä pi­tuu­dek­si Ju­ma­lan suun­ni­tel­man mu­kaan, ja hän saa myös pyy­tä­män­sä avun ja vii­sau­den.

Jee­sus ker­too rik­kaas­ta mie­hes­tä (Luuk. 16:19-25), jos­sa ker­ro­taan mitä hän koki kuo­le­man­sa jäl­keen. Sen jäl­keen hä­nel­le kel­pa­si Jee­sus, mut­ta se oli va­li­tet­ta­vas­ti lii­an myö­hään. Enää ei ol­lut va­lin­nan mah­dol­li­suut­ta.

Meil­le tu­li­si saat­to­hoi­dos­sa pu­hua Jee­suk­sen so­vi­tus­työs­tä ei­kä eu­ta­na­si­as­ta. Va­paa­eh­toi­sia kiel­le­tään pu­hu­mas­ta Jee­suk­ses­ta, kun ih­mi­sel­lä on vie­lä mah­dol­li­suus va­li­ta. Suo­ma­lais­ten Ju­ma­la-kiel­tei­syys joh­taa koko maan tur­mi­oon. Olem­me tul­leet niin ”vii­saik­si”, et­tä luu­lem­me, sel­vi­äm­me il­man Ju­ma­laa. Ru­koi­len, et­tä he­rääm­me en­nen kuin on lii­an myö­häis­tä. Jee­sus ra­kas­taa mei­tä, ja Hän on val­mis­ta­nut meil­le tien tai­vaa­seen. Äl­kääm­me hy­lät­kö Jee­suk­sen so­vi­tus­työ­tä it­se ja hou­ku­tel­ko sii­hen ke­tään muu­ta­kaan. Hyvä kuo­le­ma on siir­ty­mi­nen ian­kaik­ki­seen elä­mään Ju­ma­lan ai­ka­tau­lun mu­kaan Jee­sus Kris­tus sy­dä­mes­sä.

Ir­ma Ki­vi­nie­mi

Po­rin Soih­dun­kan­ta­jat ry