Pau­lii­na Vil­pak­ka

Te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lus­ta val­mis­tu­mi­sen jäl­keen Em­ma Kil­pi­maan ka­len­te­ris­sa oli jon­kin ai­kaa hil­jais­ta. Sit­ten oh­jaa­ja Jar­no Kuo­sa soit­ti, ja pyy­si Kil­pi­maa­ta Po­riin. Po­rin Te­at­te­rin Tu­li­tik­ku­teh­taan tyt­tö on pää­o­saa esit­tä­väl­le Kil­pi­maal­le en­sim­mäi­nen suu­rem­pi pro­jek­ti val­mis­tu­mi­sen jäl­keen.

26-vuo­ti­as Kil­pi­maa ei ole käy­nyt kos­kaan ai­kai­sem­min Po­ris­sa. Hän nä­kee kar­hu­kau­pun­gin nyt en­si­ker­taa pi­me­ä­nä ja los­kai­se­na. Mut­ta Po­rin Te­at­te­ri miel­lyt­tää kai­kin puo­lin vie­rai­le­vaa täh­teä. Hen­ki­lö­kun­ta on ot­ta­nut hä­net läm­pi­mäs­ti vas­taan ja kaik­kien kans­sa on ol­lut help­po teh­dä töi­tä.

Myös hil­jat­tain re­mon­toi­tu sali teh­nyt vai­ku­tuk­sen.

– Se on iha­na, ja sii­nä on his­to­ri­an ha­vi­naa. Tyk­kään myös sii­tä, et­tei näyt­tä­mö ole niin suu­ri, et­tä sin­ne huk­kui­si näyt­te­li­jä­nä. Se on sel­lai­nen lä­hes­tyt­tä­vän ko­koi­nen, Kil­pi­maa muo­toi­lee.

Näyttelemistä harrastava poromies-isä oli ensimmäinen, jolle Kilpimaa kertoi pääseensä teatterikorkeakouluun. Eikä kyyneliltä voitu välttyä. KUVA: PAULIINA VILPAKKA

Kil­pi­maa on ko­toi­sin Itä-La­pis­ta Sa­vu­kos­kel­ta. Hän on po­ro­mie­hen ty­tär, ja on lap­se­na saa­nut osal­lis­tua va­san­mer­ki­tyk­siin.

– Se on sel­lai­nen ta­pah­tu­ma, mis­sä lap­si­a­kin tar­vi­taan kan­ta­maan va­so­ja kor­va­mer­kit­tä­väk­si. Jo­kai­sel­la po­ro­mie­hel­lä on oma merk­kin­sä, Kil­pi­maa ker­too.

Isäl­lä oli mui­ta­kin tai­to­ja kuin po­ron­hoi­to: hän­kin har­ras­ti näyt­te­le­mis­tä. Har­ras­ta­ja­te­at­te­ri Rö­sö­län­pe­rän Rup­pa­noil­la on Sa­vu­kos­kel­la pit­kät pe­rin­teet. Vuo­sit­tain pit­kä­per­jan­tai­na en­nen kui­va­li­ha­mark­ki­noi­ta Rö­sö­län­pe­rän Rup­pa­nat esit­tää vuo­sit­tai­sen spek­taak­ke­lin­sa. Kil­pi­maa muis­taa, kuin­ka hä­nen lap­suu­des­saan Rup­pa­noi­den näy­tel­mät oli­vat niin suo­sit­tu­ja, et­tei sa­liin mei­nan­nut si­sään mah­tua.

Em­ma liit­tyi pik­ku-Rup­pa­noi­hin jo nuo­rel­la iäl­lä. 10-vuo­ti­aa­na hän näyt­te­li ai­kuis­ten kans­sa en­sim­mäi­ses­sä isom­mas­sa roo­lis­saan.

Tei­ni­vuo­si­na näyt­te­le­mi­nen jäi het­kek­si taka-alal­le. Mut­ta lu­ki­on ol­les­sa lop­pu­suo­ral­la tuli taas ai­ka miet­tiä, mitä sitä oi­ke­as­ti ha­lu­ai­si teh­dä. Kil­pi­maa muis­taa erään tär­ke­än het­ken.

– Olin yöl­lä tie­to­ko­neel­la ja pää­dyin Hel­sin­gin Te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lun si­vuil­le. Olin niin in­nois­sa­ni, et­tä juok­sin he­rät­tä­mään äi­din ihan vaan ker­to­ak­se­ni, et­tä sel­lai­nen paik­ka on ole­mas­sa, ja ai­on ha­kea sin­ne.

Kilpimaa aloitti akoinaan näyttelemisen Savukosken harrastajateatterissa Rösölänperän Ruppanoissa. KUVA: PAULIINA VILPAKKA

Te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lun ovet au­ke­si­vat kol­man­nel­la yrit­tä­mäl­lä. Isä oli en­sim­mäi­nen, jol­le Kil­pi­maa kou­luun pää­sys­tään ker­toi, ei­kä kyy­ne­lil­tä voi­tu vält­tyä.

Toi­sin kuin Kil­pi­maa oli aja­tel­lut, elä­mä vei hä­net ete­lään. La­pis­ta Hel­sin­kiin muut­ta­mi­nen oli suu­ri muu­tos ja myös kult­tuu­ris­hok­ki. Koti-ikä­vää­kin Kil­pi­maa muis­taa ko­ke­neen­sa, ja ki­puil­leen­sa, so­pii­ko uu­teen ym­pä­ris­töön.

Me­nes­tyk­sen ta­voit­te­le­mi­nen näyt­te­li­jä­nä vaa­ti kui­ten­kin muut­toa pää­kau­pun­kiin. Kil­pi­maa poh­tii, et­tä sii­nä oli­si alal­la ke­hit­tä­mi­sen paik­ka. Näyt­te­li­jäk­si pi­täi­si voi­da ha­keu­tua muu­al­la­kin kuin Hel­sin­gis­sä.

– Ei­vät ne työt­kään ole ai­na Hel­sin­gis­sä, vaan pal­jon on reis­saa­mis­ta. Ko­ro­nas­ta voi­tai­siin op­pia, et­tä etä­nä­kin hoi­tuu moni asia, hän huo­maut­taa.

Te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lun Kil­pi­maa muis­taa elä­mäs­sään dra­maat­ti­se­na ai­ka­na.

– Näyt­te­li­jäk­si ke­hit­ty­mi­nen on ol­lut vä­lil­lä hy­vin raas­ta­vaa. Sii­nä koko ajan ar­vi­oi omaa te­ke­mis­tään ja on huo­lis­saan sii­tä, on­ko yh­tä hyvä kuin muut. On­nek­si rin­nal­la kul­ki­vat ai­van mah­ta­vat opet­ta­jat ja iha­nat luok­ka­ka­ve­rit, joi­den kans­sa val­lit­si luot­ta­mus ja hyvä yh­teis­hen­ki.

Lop­pu­pe­leis­sä Kil­pi­maal­le jäi siis Te­a­kis­ta hyvä maku. Help­poa ei ol­lut, mut­ta ei kuu­lu­nut­kaan ol­la.

– Ke­hi­tys vaa­tii sitä, et­tä vä­lil­lä on hy­vin vai­ke­aa, hän to­te­aa.

Emma Kilpimaa näyttelee pääosaa Porin Teatterin näytelmässä Tulitikkutehtaan tyttö, joka saa ensi-iltansa 25. tammikuuta. KUVA: PAULIINA VILPAKKA

Po­rin Te­at­te­rin Tu­li­tik­ku­teh­taan tyt­tö saa en­si-il­tan­sa 25. tam­mi­kuu­ta. Ii­rik­sen roo­lis­sa esiin­ty­vän Kil­pi­maan mu­kaan ta­ri­na ker­too hyl­kää­mis­ko­ke­muk­ses­ta.

– Sii­tä, mitä se te­kee ih­mi­ses­sä, kun tar­peek­si mon­ta ker­taa lyö­dään ovi edes­tä kiin­ni, ja jä­te­tään ul­ko­puo­lel­le. Ai­hee­na­han se on to­del­la sa­mais­tut­ta­va. Var­maan ku­kaan täl­lä maa­pal­lol­la ei ole sel­vin­nyt il­man hyl­kää­mis­ko­ke­mus­ta.

Aki Kau­ris­mä­en elo­ku­vaan pe­rus­tu­vas­sa ta­ri­nas­sa kal­toin­koh­del­tu Ii­ris ei jää tu­leen ma­kaa­maan. Sen si­jaan hän päät­tää kos­taa, ja pää­tyy­kin lo­pul­ta hy­vin epä­toi­voi­siin te­koi­hin.

Näyt­te­le­mi­sen kan­nal­ta Ii­rik­sen roo­li on haas­ta­va. Roo­li­hah­mo pu­huu vä­hän, mut­ta on la­val­la jo­kai­ses­sa koh­tauk­ses­sa. Kun sa­nat puut­tu­vat, näyt­te­li­jän on kek­sit­tä­vä mui­ta kei­no­ja il­mais­ta roo­li­hah­mon­sa tun­tei­ta.

Joka ta­pauk­ses­sa Kil­pi­maa on ko­ke­nut olon­sa har­joi­tus­ten ai­ka­na hy­väk­si ja rau­hal­li­sek­si. Mut­ta hän ar­ve­lee, et­tä juu­ri en­nen en­si-il­taa is­kee vie­lä pie­ni pa­niik­ki. Näyt­te­li­jän­työs­sä se on­nek­si kuu­luu asi­aan. Jän­ni­tys on eteen­päin vie­vä voi­ma.