Tar­ja Tii­li­mä­ki

Po­rin Te­at­te­rin suu­rel­la näyt­tä­möl­lä ol­laan ker­ta­hei­tol­la ka­sa­ri­tun­nel­mis­sa, Yh­dys­val­to­jen sy­väs­sä ete­läs­sä Ge­or­gi­as­sa, ma­ja­ta­los­sa, jota emän­nöi rei­pas­hen­ki­sel­lä ot­teel­la les­ki­rou­va Bet­ty Me­aks, Han­ne­le Lanu.

Tee­mu Loi­kak­sen suun­nit­te­le­ma alp­pi­ma­jaa muis­tut­ta­va toi­mi­va la­vas­tus yl­tä­kyl­läi­si­ne si­sus­tu­se­le­ment­tei­neen on vä­hin­tään­kin nos­tal­gi­nen.

Ta­ri­na saa al­kun­sa sii­tä, et­tä brit­ti­läi­nen so­ti­las­neu­vo­ja Frog­gy Le­su­eur, Jan­ne Turk­ki, tuo ys­tä­vän­sä Char­les Par­ke­rin, Pe­ter Se­bas­ti­an Leh­to­sen, joka ha­lu­aa vain het­ken hil­jai­suut­ta ja rau­haa, ma­ja­ta­loon le­pää­mään. Vält­ty­äk­seen kon­tak­teil­ta ma­ja­ta­lon mui­hin ih­mi­siin Par­ker te­key­tyy kiel­tä ym­mär­tä­mät­tö­mäk­si ul­ko­maa­lai­sek­si.

Täs­tä seu­raa tie­ten­kin lu­kui­sia vää­rin­kä­si­tyk­siä ja koo­mi­sia ti­lan­tei­ta ja lop­pu­jen lo­puk­si kaik­ki kään­tyy par­hain päin ja paha saa palk­kan­sa; kuin ai­kuis­ten sa­dus­sa kon­sa­naan. Tie­tyn­lai­nen satu tämä on­kin mitä tu­lee näy­tel­män ra­sis­min vas­tai­seen te­ma­tiik­kaan. Ro­tu­kiih­koi­lu ei ole mi­hin­kään hä­vin­nyt, päin­vas­toin.

Ul­ko­maa­lai­nen vil­je­lee tun­net­tu­ja kli­sei­tä sii­tä, mi­ten kiel­tä ym­mär­tä­mät­tö­mään ul­ko­maa­lai­seen suh­tau­du­taan: Pu­hu­taan esi­mer­kik­si lu­jem­paa ja ar­ti­ku­loi­daan sel­vem­min tai koh­del­laan kuin las­ta ikään.

Ka­ri­ka­tyy­ri­seen hen­ki­lö­gal­le­ri­aan kuu­luu myös muun mu­as­sa pe­ri­jä­tär Cat­he­ri­ne, Ma­ria Pere ja hä­nen tu­le­va mie­hen­sä pas­to­ri Da­vid, Pek­ka Hän­ni­nen sekä pu­na­nis­ka pe­rus­junt­ti Owen, Mar­ko Hon­ka­nen, joka ai­koo pe­las­taa maan saat­ta­mal­la val­taan kol­men k:n yh­tei­sön­sä Da­vi­din suo­si­ol­li­sel­la avus­tuk­sel­la. He ha­vit­te­le­vat ma­ja­ta­loa uu­dek­si pää­ma­jak­seen.

Juk­ka Kei­no­sen oh­jaa­ma näy­tel­män en­sim­mäi­sen näy­tök­sen koh­tauk­sia pit­ki­te­tään tur­haan. Tii­vis­tä­mi­seen oli­si ol­lut va­raa.

Vä­li­a­jan jäl­keen al­ku­puo­len jah­kai­lu on ti­po­ties­sään ja hom­ma ete­nee fars­si­mai­sel­la ot­teel­la. Ko­me­dia kään­tyy ker­ta­hei­tol­la va­ka­vak­si, kun osit­tain myös kat­so­mon puo­lel­le mars­sii hup­pu­päi­siä KKK-klaa­nin tyyp­pe­jä soih­dut kä­sis­sään.

Hon­ka­sen ko­mii­kan­ta­ju on pet­tä­mä­tön täl­lä­kin ker­taa. Ko­mii­kan huip­pu­het­ki ko­e­taan myös, kun Leh­to­nen ker­too vit­sin ”omal­la kie­lel­lään”. La­nun remp­se­ää näyt­te­li­jä­työ­tä on ai­na ilo seu­ra­ta. Leh­to­sen ja Os­ka­ri Pent­ti­län mii­mi­nen ja mi­ni­ma­lis­ti­nen vuo­ro­pu­he­lu va­kuut­taa sii­tä, et­tei toi­sen ym­mär­tä­mi­sek­si ai­na tar­vi­ta sa­no­ja.

Huu­mo­rin avul­la Ul­ko­maa­lai­nen tuu­let­taa par­haas­sa ta­pauk­ses­sa kat­so­jan puu­tu­nei­ta aja­tus­mal­le­ja.

IN­FO---------------------------

UL­KO­MAA­LAI­NEN

Teks­ti: Lar­ry Shue

Suo­men­nos: Hen­ri Ka­pu­lai­nen

Oh­jaus: Juk­ka Kei­nä­nen

En­si-il­ta Po­rin Te­at­te­rin pää­näyt­tä­möl­lä 12.11.2022