Kat­ri Mä­en­pää

Toi­nen elä­mä – 18 ta­ri­naa kuo­le­mas­ta on te­at­te­rie­si­tys, joka näh­dään en­si-il­las­sa 15. syys­kuu­ta. Esi­tyk­sen tuot­ta­ja­na on pit­kään Ul­vi­las­sa te­at­te­ria teh­nyt Kati Pi­pi­nen. Hän ker­too, et­tä kuo­le­ma ja kuo­le­man­jäl­kei­syys ai­hee­na ovat pyö­ri­neet hä­nen mie­les­sään äi­din ja lä­hei­sen ys­tä­vän pois­me­non jäl­keen.

– Te­at­te­ri on ai­na ol­lut it­sel­le­ni te­ra­pi­aa ja tapa kä­si­tel­lä asi­oi­ta. Kun vii­me syk­sy­nä olin kä­ve­lyl­lä hau­taus­maal­la, idea esi­tyk­ses­tä kir­kas­tui ja aloin ky­sel­lä ih­mi­siä mu­kaan.

Yk­si päi­vi­tys fa­ce­boo­kis­sa lait­toi rat­taat kun­nol­la liik­keel­le ja Ka­tiin ot­ti yh­teyt­tä mo­nia te­at­te­riys­tä­viä vuo­sien ta­kaa.

– Mit­kään yli­sa­nat ei­vät rii­tä ku­va­maan sitä, mi­ten us­ko­mat­to­man upe­an ryh­män saim­me ka­saan. Aloi­tim­me työs­ken­te­lyn eri­lais­ten kir­joi­tus­har­joi­tus­ten avul­la, mut­ta koko ajan oli mie­les­sä, et­tä tuo­tam­me myös näyt­tä­möl­le jo­ta­kin. Kun teks­te­jä al­koi ol­la koos­sa, pyy­sim­me kä­si­kir­joit­ta­ja Kaar­lo Kan­kaan­pää­tä luo­maan teks­tit mo­no­lo­gin muo­toon. Osa ta­ri­nois­ta näh­dään esi­tyk­ses­sä ja osa jäi käyt­tä­mät­tä.

Näy­tel­mä on Kati Pi­pi­sen oma­kus­tan­ne. Kos­ka ylei­sö is­tuu esi­tyk­sen kes­kel­lä, ti­lois­sa ei saa­nut ol­la ko­ro­tet­tua näyt­tä­möä. Ryh­mä pää­tyi Con­tak­ti-te­at­te­rin ti­loi­hin.

– Olem­me käy­neet pal­jon kes­kus­te­lua sii­tä, tu­lee­ko esi­tys lii­an lä­hel­le kat­so­jaa. Mut­ta ko­ey­lei­sön jäl­keen ym­mär­sim­me, et­tä tätä esi­tys­tä ei voi teh­dä mil­lään muul­la ta­val­la.

Vaik­ka esi­tyk­sen ai­he on va­ka­va, se ei ole ah­dis­ta­va.

– Ko­ey­lei­sös­sä it­ket­tiin, mut­ta jäl­keen­päin myös kii­tel­tiin. Ylei­sö sa­noi, et­tä il­ta oli tun­ne­ri­kas, mut­ta ei ah­dis­ta­va. Jär­jes­täm­me esi­tyk­sen jäl­keen pis­tei­tä, jois­sa omat tun­teet voi ha­lu­tes­saan pur­kaa kir­joit­ta­mal­la tai piir­tä­mäl­lä ja läh­teä vas­ta sit­ten ko­tiin, Pi­pi­nen ker­too.

Kati miet­tii, et­tä ih­mis­ten on vä­lil­lä vai­kea koh­da­ta su­rua. Näyt­te­li­jöil­lä­kin on vä­lil­lä tul­lut suru pin­taan.

– Esi­tyk­sen työs­tä­mi­nen on ol­lut juu­ri niin te­ra­peut­tis­ta kuin ajat­te­lin­kin. Meil­lä on lupa it­keä, kos­ka se on myös loh­dul­lis­ta. Esi­tys ei kui­ten­kaan ole pel­käs­tään su­rul­li­nen, vaan siel­lä saa myös nau­raa. Li­säk­si ha­lu­am­me tuo­da esiin kuo­le­man­jäl­kei­syy­den loh­dul­li­suu­den. Lo­pul­ta lä­hei­sil­lä on kaik­ki hy­vin.

Toi­nen elä­mä – 18 ta­ri­naa kuo­le­mas­ta on sa­mal­la ikään kuin Kati Pi­pi­sen per­hey­ri­tys. Ko­re­og­ra­fi­at on teh­nyt Ka­tin ty­tär In­ka Niit­ty­maa ja hä­net näh­dään myös la­val­la. Tek­nii­kas­ta vas­taa las­ten isä Juha Niit­ty­maa. La­val­la näh­dään myös Ka­tin mie­sys­tä­vä sekä nuo­ruu­den te­at­te­riys­tä­vä. Yk­si näyt­te­li­jä on käy­nyt Ka­tin oh­jaa­mis­sa te­at­te­ri­ker­hois­sa vuo­sia.

– Olen ol­lut Ka­tin oh­jat­ta­va­na noin 30 vuot­ta, jo­ten mi­nul­la on ol­lut koko ajan vah­va us­ko pro­jek­tiin. Vä­lil­lä on ryh­mäs­sä ol­lut epäi­lyk­siä, saam­me­ko teh­tyä mi­tään la­val­le saak­ka. Minä taas olen tien­nyt, et­tä kyl­lä saam­me, kos­ka niin on en­nen­kin teh­ty, Han­na Leh­to­nen sa­noo.

Työ­ryh­män mie­les­tä esi­tys so­pii kai­kil­le, joi­ta ai­he kiin­nos­taa tai kos­ket­taa jol­la­kin ta­val­la.

– Ai­na­kin ko­ey­lei­sö yl­lät­tyi po­si­tii­vi­ses­ti. Vaik­ka näy­tel­mä on kos­ket­ta­va, on se sa­mal­la toi­voa an­ta­va. Esi­tyk­ses­tä voi läh­teä hy­vil­lä mie­lin, Jen­na Puk­kila to­te­aa.