Tar­ja Tii­li­mä­ki

Eng­lan­ti­lai­nen kir­jai­li­ja Agat­ha Chris­tie tai­si te­ok­sis­saan eten­kin juo­nen ke­hit­te­lyn ja kun­nos­tau­tui sul­je­tun ti­lan jän­ni­tys­ta­ri­noi­den ra­ken­te­lus­sa. Näin ol­len Chris­tien ta­ri­nat so­pi­vat hy­vin näyt­tä­möl­le, mis­tä to­dis­taa myös Po­rin Te­at­te­rin Idän pi­ka­ju­nan ar­voi­tus.

Huo­li­mat­ta sii­tä, et­tä kir­jaan tai elo­ku­va­ver­si­oon tu­tus­tu­nut tie­tää juo­nen kään­teet, niin tin­ki­mät­tö­myy­del­lä ja pie­tee­til­lä to­teu­tet­tu tyy­li­käs epook­ki­näy­tel­mä imai­see mu­kaan­sa pi­rul­li­sen te­hok­kaas­ti ja pi­tää kat­so­jan pih­deis­sään tiu­kas­ti lop­puun saak­ka. Tun­nel­ma on tii­vis; paik­ka pai­koin jopa sa­kea. Vah­va ja pu­hut­te­le­va ko­ko­nai­suus, jon­ka viih­de­ar­vo on kor­kea. Pek­ka Laa­so­sen oh­jaus­jäl­ki on sa­mal­la sekä jou­he­vaa et­tä na­pak­kaa.

Ko­ko­nai­suus on kuin ai­ka­mat­ka men­nei­syy­teen. Jos­kin näy­tel­män tee­mat ovat ikui­sen ajan­koh­tai­sia, ku­ten mikä on yk­si­lön vas­tuu tai mis­sä me­nee raja ot­taa oi­keus omiin kä­siin.

Näi­den ää­rel­le jou­tuu kyl­mää­väl­lä ta­val­la myös Her­cu­le Poi­rot (Jan­ne Turk­ki), joka jou­tuu ky­see­na­lais­ta­maan omat ihan­teen­sa oi­keu­den­mu­kai­suu­des­ta ja lain nou­dat­ta­mi­ses­ta. Tur­kin Poi­rot on toki tun­nis­tet­ta­va viik­si­neen ja pik­ku­tark­kuuk­si­neen, mut­ta hä­nen hah­mon­sa on kui­ten­kin enem­män ih­mi­nen kuin ka­ri­ka­tyy­ri.

Poi­rot mat­kus­taa sat­tu­mal­ta Idän pi­ka­ju­nas­sa, jos­sa mat­kaa myös san­gen kir­ja­va jouk­ko ih­mi­siä, joi­ta yh­dis­tää ta­val­la tai toi­sel­la muu­ta­ma vuo­si sit­ten ta­pah­tu­nut lap­sen kyl­mä­ve­ri­nen mur­ha, jon­ka te­ki­jää ei ole tuo­mit­tu ja joka mat­kus­taa sa­mas­sa ju­nas­sa.

Mat­kan ai­ka­na ta­pah­tuu mur­ha. Sa­mu­el Ratc­hett (Vesa Halt­so­nen) löy­tyy kuol­lee­na kah­dek­san pis­to­haa­vaa ke­hos­saan. Koh­ta­lo puut­tuu pe­liin lu­mi­my­rä­kän muo­dos­sa ja mat­kan­te­ko kat­ke­aa lu­mi­ki­nok­seen. Poi­rot'lle on alus­ta al­ka­en sel­vää, et­tä mur­haa­ja on edel­leen ju­nas­sa. Hän al­kaa sel­vit­tää, kuka on mur­haa­ja ja no­pe­as­ti käy il­mi, et­tä kaik­ki va­leh­te­le­vat hui­ja­tak­seen sa­la­po­lii­sia.

Chris­tie lei­kit­te­lee roo­li­hah­moil­laan. Sul­jet­tu tila ja juut­tu­mi­nen lu­meen on kuin jon­kin­lai­nen la­vas­tet­tu ih­mis­koe. Näyt­te­li­jät ui­vat roo­lei­hin­sa roh­ke­as­ti. Roo­li­työ on kaut­ta lin­jan in­ten­sii­vis­tä, vah­vaa ja us­kot­ta­vaa. Han­ne­le Lanu prin­ses­sa Dra­go­mi­ro­va­na on yli­mie­li­syy­des­sään ker­ta­kaik­ki­sen kyl­mää­vä. Hei­di Ran­ta­kei­sun roo­li­hah­mon kas­va­va ah­dis­tus on rii­pai­se­va.

Näy­tel­män la­vas­tus on häi­käi­se­vä. Pyö­ri­vän lait­teis­ton pääl­le on ra­ken­net­tu ju­nan­vau­nu­ja, jot­ka vaih­tu­vat sau­mat­to­mas­ti koh­tauk­ses­ta toi­seen. Kun toi­puu äi­mis­te­le­mäs­tä sitä, et­tä mi­ten ih­meen ta­val­la tuo kaik­ki on saa­tu mah­tu­maan Po­rin Te­at­te­rin pää­näyt­tä­möl­le, niin äi­mis­te­ly jat­kuu sii­tä, mi­ten us­ko­mat­to­man upe­as­ti kaik­ki on to­teu­tet­tu.

Os­ka­ri Löy­tö­sen suun­nit­te­le­ma la­vas­tus hen­kii men­neen maa­il­man tun­nel­maa. Kun tä­hän li­sä­tään Jyr­ki He­lo­a­hon suun­nit­te­le­mat ja to­teut­ta­mat pro­ji­soin­nit, joil­la luo­daan ju­naa ym­pä­röi­vä lu­mi­nen met­sä ja lu­mi­sa­de, niin ko­ko­nai­suus on my­kis­tä­vä. Pro­ji­soin­nit on­nis­tu­vat myös tii­vis­tä­mään tun­nel­maa; eten­kin lop­pu­rat­kai­su­sel­vit­te­lyyn upo­te­tut rep­liik­ki­ta­kau­mat toi­mi­vat hie­nos­ti.

Idän pi­ka­ju­nan ar­voi­tus

Teks­ti: Agat­ha Chris­tie

Suo­men­nos: Lau­ra Raa­ti­kai­nen

Näyt­tä­mö­so­vi­tus: Ken Lud­wig

Oh­jaus: Pek­ka Laa­so­nen

La­vas­tus: Os­ka­ri Löy­tö­nen

Pu­ku­suun­nit­te­lu: Sari Suo­mi­nen

Va­lo­suun­nit­te­lu: Rei­jo Nie­mi­nen

Ää­ni­suun­nit­te­lu: Juk­ka Kou­hia

En­si-il­ta pää­näyt­tä­möl­lä 20.11.2021

Ikä­suo­si­tus: yli 12-vuo­ti­ail­le