Lavalla äidin ja pojan perheside unohtuu, mutta myös syventää yhteistä tekemistä
”On lahja työskennellä yhdessä”, sanovat Annika ja Marius Vallin.
Tiia Jokisalo
Ensimmäinen teatteriproduktio, jonka Annika Vallin ja Marius Vallin yhdessä toteuttivat, oli Rosvoteatterin Maailmanparantaja-näytelmä. Tosin sitä ei oikeasti lasketa yhteiseksi, Marius oli vasta äitinsä vatsassa, mutta yhtä kaikki, aistimassa jo teatterin ainutlaatuista tunnelmaa.
Vatsan ulkopuolisessa elämässä he kipusivat ensimmäistä kertaa yhdessä lavalle näytelmässä Niskavuoren Heta, jossa Marius esitti Jaakkoa ja Annika Loviisaa. Sittemmin kaksikko on tehnyt usein yhdessä töitä.
– Tuntuu silti siltä, että vaikka emme olisi samassa tuotannossakaan, jokainen tekemäni juttu on jollain tavalla yhteinen. Samalla tavalla kannan mukanani muitakin minuun vahvasti vaikuttaneita kanssatekijöitä, kuten esimerkiksi teatteri-isääni Paul Tapi Salosta.
Yhteistyö äidin ja pojan välillä on vaivatonta, kaksikon välillä vallitsee sanaton yhteys, joka tuo tekemiseen oman sointunsa. Jo aivan pienestä kädenliikkeestä saa irti, mitä toinen haluaa
– Usein uuden työparin tai ohjaajan kanssa alkuvaihe on haistelua ja yhteisen työtavan määrittämistä, mutta äidin kanssa tekeminen on todella kevyttä. On samalla sivulla alusta saakka ja pääsee nopeammin tutkimaan juttua itsessään.
– On suuri lahja saada työskennellä yhdessä, joko ohjaajana tai näyttelijänä. Marius on valtavan avoin, mielettömän lahjakas ja humaani näyttelijä, ja koen oppivani häneltä jokaisessa yhteisessä produktiossa niin ohjaajana, näyttelijänä kuin ihmisenäkin.
Yhteistä työskentelyä leimaa molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus toisen ammattitaitoa kohtaan.
– Äiti onnistuu kohtaamaan ihmisen, hän näkee näyttelijässä sellaisia ominaisuuksia ja piirteitä, joita näyttelijä ei itse ehkä vielä tiedä ja onnistuu lempeästi kaivamaan ne esiin. Lisäksi äiti on poikkeuksellisen hyvä dramaturginen ajattelija, joka heijastuu niin näyttelijän työssä, ohjauksessa kuin käsikirjoittamisessa. Näyttämöllä unohtuu se, että ollaan poika ja äiti.
– Komppaan Mariusta, molemminpuolinen kunnioitus toisen tekemiseen on paras mahdollinen lähtökohta. Viimeksi tapeltiin verisesti sisaruksina Contakti-teatterin näytelmässä Aina joku eksyy. Moni katsojista kertoi, että unohtivat, että olemme äiti ja poika, vaikka sen hyvin tietävätkin, ja taidettiin unohtaa se näytelmän ajaksi itsekin.
Molemmat auttavat toista kasvamaan työssään. Jos Annikalla on käsikirjoitus työn alla, Marius on ainoa, joka sitä saa keskeneräisenä lukea ja usein äiti pyytääkin pojaltaan kommentteja prosessin keskellä.
– Käytän sumeilematta lapseni lahjakkuutta omissa produktioissa hyväkseni, kyselen häneltä paljon mielipiteitä ja ratkaisuehdotuksia. Niin voi tehdä ainoastaan silloin, jos on siunattu satumaisen älykkäällä lapsella. Mariuksella on loistava tekstin ja teatterin taju, joka ei ole pelkästään opittavissa oleva taito. Sen kanssa synnytään, Annika suitsuttaa.
Äitienpäivä kuluu usein teatterin parissa – kuinkas muutenkaan.
– Joskus olemme ehtineet syömäänkin yhdessä. Kukkia on tuotu ja ehkä ujosti hyräiltykin vähän. Äitienpäivä osuu vuodessa sellaiseen ajankohtaan, että aina on jotain työn alla. Tulevana äitienpäivänä olemme päivällä Teatterinuorten harjoituksissa ja illaksi äiti lähtee ohjaamaan Luvian kesäteatteria.
Kevät ja kesä ylipäätään on molemmille hektistä aikaa, eikä tämä vuosi tee poikkeusta. Riippukeinussa tai muutenkaan laakereillaan ei tarvitse varsinkaan alkukesästä lepäillä, sillä esimerkiksi Annikalla on työn alla yhteensä kolme ohjausta. Toukokuussa on teatterinuorten ensi-ilta, Luvian kesäteatteri kesäkuun alussa ja juhannuksen jälkeen on Leineperin kesäteatterin vuoro.
– Mutta tämä on sellaista mukavaa hoppua, Annika muistuttaa.
Vaikka tässä määrin teatteriharrastus lähentelee ajallisesti työntekoa, se on kuitenkin Annikalle harrastus, sillä ohjaaja työskentelee päivätyönään psykoterapeuttina.
Jos on äiti teatteri-ihminen henkeen ja vereen, on verenperintö siirtynyt myös lapselle. Ja kenties vielä väkevämpänäkin, Marius Vallin toivoo teatterista tulevan hänen työnsä. Mielenmuutos on ollut vuosien aikana melkoinen, vihasta rakkauteen.
– Varhaislapsuudessa inhosin teatteria, se oli kamalinta mitä tiesin. Mitään syytä tähän minulla ei mielestäni ollut, muuta kuin ehkä olla eri mieltä äidin kanssa.
Mutta paitsi kotona, teatterin viettelevät huurut hivuttautuivat nuoren pojan elämään myös koulun kautta. Steinerkoulussa oli tapana tehdä peruskoulutaipaleen aikana vähintään kaksi näytelmää per luokka. Ensimmäisessä näytelmässä Sokrateksen roolissa viidennellä luokalla jokin liikahti sisällä. Mörköoopperan kohdalla sisäinen kipinä oli kytenyt sen verran valloilleen, että se loisti jo äidille saakka. Ja hän on tehnyt teatteria sen verran paljon, että tunnistaa kyllä teatterikipinän ihmisessä sen nähdessään.
Ja niinpä pian siitä Vallinien auto kurvasi Annankadun pihaan ja äiti ilmoitti lapselleen, että teatteriharkat alkavat nyt.
Paluuta ei ollut, vaan siitä alkaen Anniksesta tuli Marius Vallinille rakas paikka ja teatterista se juttu.
Tämän vuoden aikana hän on suorittanut siviilipalvelusta Rakastajat-teatterissa, mikä on vahvistanut jo tiedossakin olleen asian.
– Viimeistään tämä kokemus on kahlinnut sen, että en minä muuta elämälläni keksi, hän veistelee nauraen ja jatkaa:
– Tavalla tai toisella kampean itseni ammattinäyttelijäksi. Nyt odotellaan pääsykokeiden tuloksia.
